"Se lähtee kymmenen minuutin kuluttua", sanoi hän.
Siinä kaikki. Ei mitään keskusteltavaa. Ja siinä junassa minä lähdin. Olin jääkaapissa. Luulin jalkaini paleltuvan piloille ennen aamua, ja viimeiset parikymmentä mailia Laramiehin minä tanssin vaunun portailla. Pyry oli niin sakea, etteivät kiertolaiset minua nähneet, enkä olisi välittänyt, vaikka olisivat nähneetkin.
Neljännestaalallani ostin lämpimän aamiaisen Laramiessa ja heti olin taas ylimaanjunan pakettivaunun portailla kiiveten sen mukana yli Kalliovuorten selkärangan. Eipä ole tapana kulkurien matkustella pikajunissa päivisin, mutta tässä myrskyssä en luullut junamiesten hennovan heittää miestä ojaan. Eivätkä heittäneetkään. Tulivat vain joka pysähdyspaikalla katsomaan, enkö vielä ollut kuoliaaksi paleltunut.
Amesin muistomerkin luona vuorten korkeimmalla kohdalla — en muista korkeuslukua — tuli jarrumies luokseni viimeisen kerran. "Kuules, Bo", sanoi hän. "Näetkö tuota tavarajunaa tuolla sivuraiteella?"
Näin minä. Se oli kuuden jalan päässä. Muuten en siinä myrskyssä olisi sitä nähnytkään.
"Weil, siinä on eräässä vaunussa Kellyn armeijan jälkisakki. Niillä on olkia allaan ja niitä on niin paljon, että vaunu pysyy lämpimänä."
Hänen neuvonsa oli hyvä, ja minä noudatin sitä, kuitenkin valmiina, jos hän olisi pistänyt "vasenkätistä", kiepsahtamaan takaisin pikajunaan. Mutta hän oli puhunut totta. Minä löysin vaunun — se oli iso jäähdytysvaunu, jonka tuulenalusovi oli avattu ilmanvaihtoa varten. Kiipesin ylös ja astuin sisään. Polkaisin miehen jalalle ja toisen käsivarrelle. Valoa oli niukalti, ja minä näin vain sääriä, käsivarsia ja miesruhoja merkillisessä sekasorrossa. Eipä muualta voisi löytää sellaista ihmisaineistoa. Ne olivat pitkällään, poikkipuolin, toistensa yli ja ympäri. Neljäyhdeksättä reimaa pummia ottaa aika tilan, kun ovat pitkällään. Ne miehet, joille astuin, taisivat vähän ärähtää. Niiden ruumiit ainakin liikahtivat kuin meren aallot ja ihan tahtomattani painoivat minua eteenpäin. En nähnyt mitään olkista paikkaa, mihin astua, ja niin astuin yhä miesten jäsenille. Levottomuutta syntyi niiden keskuudessa, ja minua lykättiin yhä eteenpäin. Menetin tasapainoni ja putosin istualleni. Onnettomasti kyllä jäi alleni jonkun pää. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän kohahtanut kontalleen vihassa, ja minä lensin kautta ilman. Mikä ylös lentää, sen on alas tultava, ja minä tulin alas toisen miehen pään kohdalle.
Mitä sen jälkeen tapahtui, se on vain hyvin epäselvänä muistossani. Kuljin kuin puimakoneen läpi. Minut lennätettiin vaunun toisesta päästä toiseen. Ne kahdeksankymmentäneljä pummia vanuttivat minua, kunnes minusta ei ollut paljoa jäljellä, ja silloin kuin ihmeen kautta näin olkisen paikan, johon asetuin. Olin päässyt sakkiin, ja hauskaan sakkiin tosiaankin. Koko sen päivän lennätimme eteenpäin lumimyrskyssä, ja ajan kuluksi päätettiin, että kunkin oli kerrottava tarina. Ehtona oli, että jutun oli oltava hyvä, ja lisäksi sellainen, jota kukaan ei ennen ollut kuullut. Rangaistukseksi säädettiin se puimakonesatsi. Kukaan ei sitä hankkinut itselleen. Ja sanonpa heti, etten koko elämässäni ole kuullut niin mainiota kertomuskokoelmaa. Koossa oli neljäyhdeksättä miestä kaikista ilmansuunnista — minä viidentenäyhdeksättä — ja jokainen kertoi mestarinäytteen. Täytyi, sillä vaihtoehtona oli puimakone.
Myöhään illalla saavuimme Cheyenneen. Lumimyrsky oli huipussaan, ja vaikka viime ateriamme oli ollut aamiainen, ei kellään ollut halua lähteä jalkaa heittämään illaliiseksi. Koko yön me vielä matkasimme myrskyssä, ja seuraava päivä tapasi meidät Nebraskan ihanilla lakeuksilla, ja yhä olimme matkalla. Mutta me olimme irti myrskystä ja vuoristosta. Siunattu aurinko paistoi yli hymyilevän maan, emmekä me olleet syöneet neljäänkolmatta tuntiin. Saimme tietää, että juna saapuu puolenpäivän aikaan kaupunkiin, jonka nimi oli kai Grand Island.
Me keräsimme kolehdin ja lähetimme sähkösanoman sen kaupungin viranomaisille. Sen tekstinä oli, että 85 tervettä, nälkäistä pummia saapuu puolenpäivän junassa ja että olisi mainio juttu, jos heille olisi päivällinen valmiina. Niillä viranomaisilla oli kaksi tietä valittavana. He voivat ruokkia meidät tai heittää vankilaan. Viimeksimainitussa tapauksessa heidän täytyisi joka tapauksessa ruokkia meitä, ja he päättivät viisaasti kyllä, että yksi ateria sai riittää.