Kun tavarajuna saapui kaupunkiin, istuimme me vaunujen katoilla heilutellen jalkojamme päivänpaisteessa. Koko kaupungin poliisivoima kuului vastaanottokomiteaan. He johtivat meidät pikku sakkeina kaupungin eri hotelleihin ja ravintoloihin, missä päivällinen oli meille valmistettuna. Olimme olleet kuusineljättä tuntia ruoatta emmekä tarvinneet opastusta, mitä tehdä. Sen jälkeen meidät marssitettiin takaisin asemalle. Poliisi oli varmuuden vuoksi pakottanut tavarajunan odottamaan meitä. Se lähti hitaasti, ja viisiyhdeksättä kulkuria rimpuili sen vaiheilla tarttuen seinänvieriportaisiin. Me "valtasimme" junan.
Sinä iltana emme saaneet illallista — ei saanut sakki, mutta minä kyllä. Näet illallisen aikaan, kun juna oli lähdössä jostakin kylästä, kiipesi vaunuun, jossa juuri pelasin pedroa kolmen muun jäykkäniskan kanssa, muuan mies. Hänen paitansa rinnus oli epäilyttävästi pullollaan. Kädessä hänellä oli kuhmuinen peltipurkki, josta nousi tuoksu. Minä haistoin "jaavaa". Annoin korttini katselevalle toverille ja pyysin anteeksi poistumistani. Sitten, vaunun toisessa päässä, kateellisten katseitten seuraamana minä jaoin hänen jaavansa ja paitansa sisällyksen hänen kanssaan. Se mies oli ruotsalainen veikkoni.
Kymmenen maissa illalla päästiin Omahaan.
"Vaihdetaan sakkia", sanoi hän.
"Vaikka vain", sanoin minä.
Junan saapuessa Omahaan olimme valmiit täyttämään aikomuksemme. Mutta Omahan asukkaat olivat valmistuneet myös. Ruotsalainen ja minä roikuimme sivuportaissa valmiina tipauttamaan itsemme alas. Mutta juna ei pysähtynytkään. Lisäksi oli rivi poliiseja, napit ja tähdet loistaen sähkövalossa, radan kummallakin puolella. Ruotsalainen tiesi, ja minä tiesin, mitä meille tapahtuisi, jos niiden syliin tipahtaisimme. Me emme hellittäneet portaistamme, ja juna kulki edelleen yli Missouri-joen Council Bluffsiin.
"Kenraali" Kelly oli kahdentuhannen pumminsa kanssa leirillä Chautauqua-puistossa muutaman mailin päässä. Me olimme hänen armeijansa jälkijoukon loppusakki ja lähdimme nyt marssimaan leirille. Ilta oli kääntynyt kylmäksi, ja raskaat tuulenpuuskaukset, sateen mukana tullen, kastelivat ja saivat meidät värisemään. Joukko poliiseja vartioi meitä ja seurasi leiriin asti. Ruotsalaisen kanssa vaanimme sopivaa tilaisuutta ja pääsimme pujahtamaan tiehemme.
Sade tuli alas kuuroina, ja pimeässä, missä ei nähnyt mitään kasvojensa edessä, me hapuilimme kuin sokeat. Vaistomme ohjasi meitä, sillä pian osuimme krouvin kohdalle — ei avoimen ja vilkasliikkeisen, ei myöskään sellaisen, joka yöksi oli suljettu, eikä sellaisenkaan kapakan kohdalle, jolla on vakituinen osoite, vaan me satuimme sellaiselle krouville, joka oli tukkien varassa siirrettävissä toiseen paikkaan. Ovet olivat lukossa. Ilkeä tuuli ja sade olivat niskassamme. Emme epäröineet. Rikki rysähti ovi, ja me painuimme sisään.
Minä olen ollut monasti huonossa yökortteerissa, "kantanut lippua" kaiken yötä helvetillisissä suurkaupungeissa, maannut vesilätäköissä, nukkunut lumessa kahden huovan alla lämpömittarin osoittaessa 74 astetta (Fahrenheitia) alle nollan, mutta sen voin vakuuttaa, etten surkeampaa yötä ole viettänyt kuin sen yön siinä siirrettävässä kapakassa sen ruotsalaisen seurassa Council Bluffsissa. Talo kun oli tukkien varassa, niin tuuli vihelsi sen lukuisissa lattia-aukoissa. Toiseksi sen varastot olivat tyhjät; ei ollut pulloihin pantua tulivettä, millä lämmitellä ja saada kurjuutensa unohtumaan. Meillä ei ollut peitteitä, vaan märkinä pintaa myöten koetimme nukkua. Minä vääntäysin kapakkatiskin ja ruotsalainen pöydän alle. Lattian aukot tekivät nukkumisen mahdottomaksi, ja vähän päästä kiipesin tiskille. Ja hetken kuluttua kiipesi ruotsalainen pöydälleen.
Ja siinä minä väristen rukoilin aamun koittamista. Minä värisin, kunnes en enää voinut väristä, kunnes värisemislihakset uupuivat ja vain tuottivat ankaraa tuskaa. Ruotsalainen vaikeroi ja huokaili: "Ei koskaan enää, ei koskaan." Hän hoki tätä lausetta alinomaa, keskeyttämättä, tuhatkertaisesi; ja kun hän torkahti, hoki hän sitä unissaankin.