Aamun harmaan valon koittaessa me lähdimme tästä kidutuksen paikasta ja tulimme sumuiseen, kylmään, värisyttävään ilmaan. Me kompuroimme rautatielle. Minä päätin palata Omahaan heittämään jalkaa aamiaiseksi, ja toverini päätti lähteä Chicagoon päin. Eron hetki oli tullut. Kohmettuneet kätemme ojentuivat toisiaan kohti. Me värisimme kumpikin. Kun koetimme puhua, ei jähmettyneiltä huulilta ääntä lähtenyt. Siinä seisoimme yksin, maailman hylkääminä; näimme vain rautatien, jonka kumpikin pää haihtui häilyvään sumuun. Me tuijotimme mykkinä toisiimme käsien alkaessa puristaa toisiaan toverillisesti. Ruotsalaisen kasvot olivat siniset vilusta, ja minun mahtoivat olla samanlaiset.
"Ei enää koskaan, vai mitä?" sain sanotuksi.
Sanat pyrkivät muodostumaan hänen kurkussaan, sitten tuli hänen kylmettyneen sielunsa pohjasta heikko kuiskaus: "Ei koskaan kulkuriksi."
Hän pysähtyi, mutta jatkoi sitten lujemmalla äänellä: "En enää lähde kulkuriksi. Hankin työpaikan. Paras olisi sinunkin. Tällaisista öistä saa reumatismin."
Hän puristi kättäni: "Hyvästi, Bo."
"Hyvästi, Bo", sanoin minä.
Sumu nielaisi meidät helmaansa. Se oli lopullinen eromme. Mutta tässä on tervehdykseni, veli Ruotsalainen missä lienetkin. Toivon, että sait haluamasi työpaikan.
Reisupoikia ja kisakissoja
Aina vähän väliä saan sanomalehdistä, aikakaus- ja tietosanakirjoista lukea elämäkerrallisia kuvauksia itsestäni, joissa sievin lausein sanotaan minun ruvenneen kulkuriksi tehdäkseni yhteiskunnallisia tutkimuksia. Tämä on elämänkertojien puolelta hyvin ystävällisesti tehty, mutta tieto on epätarkka. Minusta tuli kulkuri, trämppi — niin, sen elämänhalun takia, mikä minussa oli, sen levottoman vaellushalun takia, mikä kuohui veressäni. Yhteiskuntatutkimus tuli jälkeenpäin niinkuin sukeltaessa pinnan kastuminen. Minä lähdin kulkurien poluille, koska en voinut olla lähtemättä, koska ei ollut rautatielipun hintaa taskussani, koska olin sellaiseksi syntynyt, etten voinut tehdä työtä alinomaa "samalla vuorolla", ja koska — niin, koska oli helpompi lähteä kuin olla lähtemättä.
Olin siihen aikaan kotikaupungissani, Oaklandissa, ja olin kuusitoistavuotias. Olin myös saavuttanut häikäisevän maineen valitsemassani seikkailijasakissa, jossa olin tunnettu "Osterirosvojen Prinssinä". Totta on, että piirini ulkopuolella olevat kunnialliset lahtilaivurit, lastaajat, jahtimatruusit ja osterien lailliset omistajat nimittivät minua "hamppariksi", "heittiöksi", "varkaaksi" ja "rosvoksi" ja antoivat muita vähemmän sieviä nimityksiä — joita kaikkia pidimme kunnianiminä ja jotka kohottivat omanarvontuntoani korkealla istuimellani. En ollut silloin vielä lukenut Miltonin "Kadotettua paratiisia", mutta kun sitten tutustuin sen säkeeseen: "Parempi herrana helvetissä kuin taivaassa palvelijana", niin tunsin, että suurten sielujen ajatukset kulkevat samoja ratoja.