Tähän aikaan tapahtumain onnekas yhteensattuma heitti minut kulkurien poluille. Ei sattunut olemaan osterinpyynnissä mitään tehtävää, minun oli haettava Beniciasta, neljänkymmenen mailin päästä, joitakin huopia, ja Porta Costassa, muutaman mailin päässä Beniciasta, oli muuan vene poliisilla panttina. Nyt oli tämän veneen omistaja tuttavani, nimeltä Dinny McCrea. Veneen oli Whisky-Bob, toinen tuttava, varastanut ja jättänyt Porta Costaan. (Whisky-Bob parka, vasta viime talvena vedettiin hänen ruumiinsa lahden vedestä ja sen oli ampunut täyteen reikiä ties kuka.) Minä olin tullut "ylävirralta" alas vähää ennen ja ilmoittanut Dinny McCrealle hänen veneensä olinpaikan, ja hän oli tarjonnut minulle kymmenen dollaria sen tuomisesta Oaklandiin.
Aikaa minulla oli. Istuin laiturilla jutellen asiasta Kreikan-Nikin kanssa, joka hänkin oli jouten oleva osterirosvo. "Lähdetään", sanoin Nikille, ja hän oli suostuvainen. Oli muuten "poikki". Minulla oli sentään viisikymmentä senttiä ja pieni vene. Edellinen sijoitettiin jälkimmäiseen leivän, suolalihan ja sinappirasian muodossa. (Me söimme halulla ranskalaista sinappia siihen aikaan.) Sitten myöhään iltapäivällä nostimme purjeen ja lähdimme. Purjehdimme koko yön, ja seuraavana aamuna, nousevan vuoksiaallon harjalla, tuulen työntäessä takaapäin tulimme uljaasti Carquinez-väylää pitkin Porta Costaan. Siinä oli varastettu vene, tuskin viidenkolmatta jalan päässä laiturista. Me laskimme siihen kiinni ja pudotimme pienen purjeemme. Lähetin Nikin kohottamaan ankkuria ja kävin itse purjenuoria irroittamaan.
Laiturille juoksi mies ja huusi meille jotakin. Se oli poliisi. Silloin muistui mieleeni, etten ollut ottanut Dinnyltä valtakirjaa hänen veneensä haltuunottamiseksi.
Sitäpaitsi tiesin poliisin vaativan viisikolmatta dollaria veneen talteenottamisesta ja hoitamisesta. Minun viimeinen puolidollariani oli mennyt suolalihaan ja ranskalaiseen sinappiin, ja palkkiota oli tiedossa vain kymmenen dollaria. Minä vilkaisin Nikkiin. Hänellä näytti olevan ankkuri nousemassa. "Vedä hiidessä", kuiskasin hänelle ja käännyin vastaamaan poliisille. Puhuessamme yht'aikaa kohtasivat sanamme toisensa veden yllä ja törmäsivät vastakkain. Nikki veti ankkuria niin että luulin jonkun suonen kädestä repeävän. Kun poliisi oli lopettanut uhkauksensa ja varoituksensa, kysyin häneltä, kuka hän oli. Sinä aikana, jonka hän tuhlasi sen selittämiseen, sai Nikki ankkurin irti. Minä tein nopeita laskelmia. Poliisin jalkain luona olivat portaat ja niiden alapäässä vene. Siinä airot. Mutta se oli munalukossa. Sen varaan minä tein laskelmani. Tunsin poskillani tuulen viiman, näin veden vuolteen, katsoin montako nuoranpäätä vielä oli päästettävä, silmäsin taljoja ja pylpyröitä ja tiesin kaiken olevan kunnossa sekä heitin arvelemiset hiiteen.
"Ankkuri veneeseen", huusin Nikille, tempasin nuorat irti kiittäen kohtaloa siitä, että Whisky-Bob oli sitonut ne vetosolmuun eikä "umpeen".
Poliisi oli hypähtänyt portaitten alapäähän ja hapuili lukkoa. Ankkuri nousi veneeseen, ja viimeisen siteen käsissäni irroittuessa sai poliisi veneensä irti ja tarttui airoihin.
"Nosta", komensin ojentaen Nikille toisen ja tarttuen itse toiseen nostoköyteen. Poliisi oli juuri tarttumassa aluksemme perään. Tuulenpuuska täytti samassa purjeemme, ja me tempauduimme liikkeelle. Mainiota. Jos olisi ollut musta lippu, olisin kohottanut sen riemuiten. Poliisi nousi seisomaan, ja hänen kielensä elävyyden rinnalla kalpenivat kirkkaan päivän värit. Tapaili myös ampuma-asetta.
Mutta emmehän me varastaneet sitä venettä. Se ei ollut hänen. Mehän vain varastimme hänen palkkionsa, joka oli hänen erityinen keinottelumuotonsa. Emmekä me sitäkään itsellemme varastaneet, vaan tuttavalleni Dinny McCrealle.
Benician ohi tulimme muutamassa minuutissa, ja muutaman hetken päästä olivat myös minun huopani veneessä. Käänsimme aluksen kulkemaan höyrylaivalaiturin päitse, niin että näkisimme, jos sille joku tulisi. Eihän sitä tiennyt. Ehkäpä Port Costan poliisi oli soittanut Benician poliisille kertoen tulostamme. Pidimme sotaneuvottelun. Lojuimme kannella auringon lämpimässä, raittiin viiman vilvoittaessa kasvojamme ja virran vieriellessä allamme. Mahdoton oli sinä iltana päästä Oaklandiin iltapäiväksi ennen luodeveden aikaa. Ja arvasimme poliisinkin ryhtyneen toimiin Carquinez-väylän kohdalla, niin että meillä ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa seuraavaa pakovettä, joka tulisi kahden aikaan aamulla, päästäksemme pimeässä livahtamaan ohi nuuskijain.
Me makailimme kannella, polttelimme savukkeita ja iloitsimme siitä, että elimme. Silmäsin virran vauhtiin veneen sivulla ja sanoin: "Tällä tuulella pääsisi pian Rio Vistaan."