"Ja sen rannoilla on hedelmäaika", lisäsi Nikki.
"Alavesi virralla", sanoin. "Paras aika vuodesta mennä Sacramentoon."
Me kohahdimme ylös ja katsoimme toisiimme. Mainio länsituuli valui yllemme kuin viini. Tarkastimme vielä kerran virran voimaa. Minä väitän, että syy oli yksinomaan sen vuoksivirran ja hyvän, sopivan tuulen. Ne vaikuttivat merimiesvaistoihimme. Jos niitä ei olisi ollut, olisi koko se tapahtumain sarja, joka minut johti kulkurien poluille, katkennut.
Emme sanoneet sanaakaan, pudistimme pian vetelyyden pois ja kohotimme purjeet. Seikkailumme Sacramento-virralla eivät kuulu tähän kertomukseen. Mutta vihdoin saavuimme pääkaupunkiin ja kiinnitimme aluksemme laituriin. Vesi oli mainiota, ja me kulutimme suurimman osan aikaamme uimalla. Hietarannalla rautatiesillan vierellä tapasimme joukon muitakin uimareita. Uintimme lomassa lojuimme hiekalla tarinoiden. Ne puhuivat eri kieltä kuin meidän sakki. Toinen sanasto tykkänään. Olivat reisupoikia, ja joka sanalta tarttui minuun Polun viehätys yhä lujemmin.
"Kun olin Alabamassa", aloitti juttunsa joku niistä; tai sanoi toinen: "Tullessani C. & A-rataa K. C:stä"; kolmas tiesi, että "C. & A:lla ei ole umpivaunuissa portaita". Ja minä makasin ääneti ja kuuntelin. "Lake Shoren tiellä Ohiossa sattui minulle", jutteli muuan reisupoika; ja toinen: "Oletko matkustanut Wabash-radan 'Tykinluodilla'?" — "En", vastasi toinen, "mutta olen lähtenyt Chicagosta Valkoisella Postilla". — "Puhukaa te rautateistä — odottakaahan, kun pääsette Pennsylvaniaan; neljä raidetta rinnan, ei vesitorneja, vaan ottavat vettä lennossa, se se on kulkua." — "Pohjois-Pacific on huono tie nyt." — "Salinas on mennyttä kalua, mullit äkäisiä." — "Jouduimme kiikkiin El Pasossa Mokki-Pojan kanssa." — "Pistäytykääs kerran Kanadan ranskalaismaalla — eivät siellä ymmärrä ollenkaan engelskaa — sanokaa 'mangee, madame, mangee, ei puhu ranska', hieraiskaa vatsaanne ja olkaa nälkäisen näköiset, niin saatte viipaleen sianvatsaa ja kimpaleen kuivaa taulaa."
Ja minä makasin hietikolla ja kuuntelin. Näiden rinnalla oli koko osterirosvous kuin kolmekymmentä senttiä. Uusi maailma kutsui minua joka sanalta — maailma, jossa oli teitä ja tunneleita, umpiportaita ja sivuovi-pullmanneja, oli mäjäyksiä ja puraisuja, "käyräkäsiä" ja "myttyjusseja", taulaa ja taitureita. Ja kaikki huokui seikkailua. Hyvä, minä tahdoin tutustua tähän maailmaan. Heittäysin noiden reisupoikain pariin. Olin yhtä voimakas kuin kuka tahansa heistä, yhtä nopsa, yhtä jäntevä, ja aivoni olivat yhtä hyvät.
Uinnin jälkeen, kun ilta tuli, he pukeutuivat ja lähtivät kaupungille. Minä mukaan. Pojat alkoivat "pommittaa pääväylää" saadakseen "hienoja", s.o. ryhtyivät pääkadulla kerjäämään rahoja. Minä en ollut elämässäni kerjännyt, ja tämä oli luonnolleni kovin pähkinä, kun ensin lähdin Polulle. Minulla oli tuhma päähänpinttymä kerjuuta vastaan. Filosofiani sanoi siihen aikaan, että oli kunniakkaampaa varastaa kuin kerjätä ja että rosvous oli vieläkin hienompaa siihen liittyväin vaarain ja suuremman rangaistusuhkan takia. Osterirosvona olin jo tutustunut lain kouraan siinä määrin, että jos sen tuomiot olisin palvellut, olisi minulta mennyt tuhat vuotta vankiloissa. Rosvous oli miehekästä, kerjuu noloa ja hävettävää. Mutta minä kehityin niinä päivinä, kunnes opin pitämään kerjuuta huvittavana ajanviettona, älyä kysyvänä pelinä, hermojen koettelijana.
Mutta tänä ensi iltana en saanut itseäni siihen pakotetuksi, ja seuraus olikin, että kun pojat olivat valmiit menemään ravintolaan, olin minä yhä "poikki". Miini-Poika, luulen ma, antoi minulle hinnan, ja me söimme sakilla. Mutta syödessäni mietiskelin. Toinen oli kerjännyt, ja minä hyödyin. Minä päätin, että varastetun tavaran vastaanottaja oli koko joukon kehnompi kuin varas ja että toista kertaa ei sitä sattuisi. Eikä sattunutkaan. Minä rohkaisin mieleni seuraavana päivänä ja "heitin jalkaa" yhtä hyvin kuin naapurikin.
Kreikan-Nikin kunnianhimo ei vetänyt Polulle. Hän ei onnistunut yrittäessään heittää jalkaa, ja hän katosi eräänä iltana mennen jollakin jaalalla San Franciscoon. Viime viikolla tapasin hänet nyrkkeilynäytöksessä. Hän oli edistynyt. Istui kunniapaikalla areenan luona. On ammattinyrkkeilijä-yhdistyksen taloudenhoitaja ja ylpeä ammatistaan. Tavallaan hän on näin kotikaupungissaan tähti urheilualalla.
"Eipä ole kukaan 'reisupoika', ennenkuin on kulkenut yli Mäen", se oli Polun laki Sacramentossa julistettuna. All right, minun oli siis mentävä yli Mäen ja ansaittava kannukseni. "Mäki" oli, sivumennen sanoen, Sierra Nevadan vuoristo. Koko sakki oli matkalla yli Mäen ja minä tietenkin mukana. Se oli myös Ranskan-Pojan ensi seikkailu Polulla. Hän oli juuri karannut kotoaan San Franciscosta. Hänen ja minun oli nyt suoritettava sällinäyte. Ohimennen huomautettakoon, että minun Prinssi-nimeni oli haihtunut olemattomiin. Minä olin saanut "monikani". Olin Seilari-Poika, sittemmin Friscon Poika, kun Kalliovuoret jo olivat minun ja synnyinvaltioni välillä.