Kello 10.20 lähti Central Pacificin ylimaanjuna Sacramenton asemalta itää kohti — tuo aikamäärä on lähtemättömästi painunut mieleeni. Meitä oli toistakymmentä, ja me hapuilimme pimeässä edelläpäin valmiina hyppäämään junaan sen lähdettyä liikkeelle. Kaikki paikkakunnan reisupojat, mitä tunsimme, olivat tulleet katsomaan meidän tipahtamistamme, jopa tipauttamaankin, jos voisivat. Se oli heidän pilantekotapojaan, ja nelisenkymmentä heitä vain oli sitä toteuttamassa. Heidän johtajanaan oli rempseä reisupoika nimeltä Bob. Sacramento oli hänen kotikaupunkinsa, mutta kuljeskellut hän oli yli maan. Hän otti Ranskan-Pojan ja minut erilleen ja antoi tämän tapaisen neuvon: "Me koetamme tipauttaa ojaan koko roikan, ymmärrättekö? Mutta te kaksi olette heikot. Muut saavat pitää huolta itsestään. Niin pian kuin saatte naulatuksi umpiportaan, niin kattakaa se. Ja pysykää katolla Rosevillen yhdysaseman ohi, sillä siellä ovat poliisit pirullisia siepaten jokaisen, jonka tapaavat."
Veturi vihelsi, ja ylimaanjuna lähti. Siinä oli kolme umpiporrasta — tilaa siis kaikille. Olisimme tietenkin mieluimmin livahtaneet paikoillemme huomaamatta, mutta neljäkymmentä ystäväämme ryntäsivät yhteen mylläkkään pitäen mitä häpeämättömintä menoa ja julkista kuuluttelua. Bobin neuvoa noudattaen minä heti nousin postivaunun katolle. Siinä makasin sitten sydämen tykyttäessä koko joukon ylimääräisiä sykähdyksiä ja kuuntelin toisten remua. Koko junamiehistö oli edelläpäin, ja ojaan heittäminen oli käynnissä nopeasti ja armottomasti. Kun juna oli kulkenut puolen mailia, se pysähtyi, ja junamiehet heittivät jäljelläolevatkin ojaan. Minun yksin oli onnistunut jäädä.
Takanapäin, luonaan pari kolme toveria, jotka olivat tapauksen nähneet, makasi Ranskan-Poika molemmat jalat poikki. Hän oli livennyt ja kompastunut — siinä kaikki, ja pyörät olivat suorittaneet lopun. Sellainen oli ensi astumiseni Polulle. Kaksi vuotta myöhemmin tapasin Ranskan-Pojan ja tarkastin hänen "tynkänsä". Tämä oli kohteliaisuuden osoitus. Raajarikot kernaasti tutkituttavat tynkiään. Kulkuripolun nähtävyyksiin kuuluu kahden sellaisen kohtaus. Heidän yhteinen onnettomuutensa on loppumattoman keskustelun aiheena heidän keskensä; he kertovat kuinka se tapahtui, kuvailevat mitä tunsivat leikattaessa, lausuvat arvosteluja omastaan ja toisen lääkäristä, vetäytyvät sivuun, riisuvat ryysynsä ja siteensä sekä vertailevat tynkiä.
Mutta vasta muutamia päiviä myöhemmin, Nevadan tuolla puolen, kun sakki sai minut kiinni, sain kuulla Ranskan-Pojan onnettomuudesta. Sakki itsekin tuli varsin huonossa kunnossa. Oli ollut mukana junarikossa lumisuojuksilla; Ilo-Joe oli siteissä, reidet poikki, ja muut parantelivat haavojaan ja murtumiaan.
Mutta, palatakseni lähtöömme, minä lojuin sillä välin vaunun katolla, koettaen muistaa, oliko Rosevillen yhdysasema, josta Bob oli minua varoittanut, ensimmäinen vai toinen pysähdyspaikka. Enkä minä alas tullut sittenkään. Olin outo pelissä ja tunsin olevani paremmassa turvassa siellä, missä olin. Mutta enpä koskaan kertonut sakille, että olin koko yön katolla, yli Sierrain, läpi lumikatosten ja tunnelien, sekä alas Truckeehen toisella puolen, johon saavuin klo 7 aamulla. Sellainen menettely oli sopimaton, ja minä olisin joutunut naurunalaiseksi. Täten vasta ensi kerran tunnustan totuuden, kuinka silloin kuljin yli Mäen. Mutta sakki tunnusti minut vertaisekseen, ja kun tulin takaisin Sacramentoon, olin täysiverinen reisupoika.
Mutta paljon oli vielä opittavaa. Bob oli opettajani, ja hän oli hyvä. Muistanpa erään illan (oli juuri näyttely Sacramentossa, ja me olimme liikkeellä pitäen hyvää aikaa), kun kadotin hattuni tappelussa. Siinä seisoin kananvarkaana kadulla, ja Bobin oli minut pelastettava. Hän veti minut vähän sivulle ja antoi ohjeet. Olin juuri tullut kolmen päivän reisulta vankilasta ja tiesin, että jos nyt jouduin "kiikkiin", olin pahassa pulassa. Mutta eipä sopinut myöskään vilauttaa valkeaa sulkaa. Minä olin ollut Mäen takana, olin sakissa täysiverinen, ja minun oli huutooni vastattava. Niin hyväksyinkin Bobin ohjeet, ja hän tuli mukaan tarkastamaan, kuinka niitä noudatin.
Asetuimme K-kadun jalkakäytävälle, muistaakseni viidenteen kulmaan. Ilta oli aikainen ja katu oli täynnä väkeä. Bob tarkasteli jokaisen ohikulkevan kiinalaisen päähinettä. Olin ihmetellyt, miksi reisupojilla yleensä oli "viiden dollarin kankealaitaiset Stetsonhatut", ja nyt tiesin. Saivat ne niin kuin minä nyt olin saava kiinalaisilta. Olin hermostunut — niin paljon kansaa oli läsnä; mutta Bob oli kylmä kuin jäävuori. Monta kertaa, kun minä jo lähdin kiinalaista kohti, jännittyneenä ja valmiina, hän veti minut takaisin: hän tahtoi, että saisin hyvän hatun, ja sellaisen, joka sopisi. Ohi kulki hattu, joka oli sopiva, mutta ei uusi; ja kymmenkunnan mahdottoman hatun jälkeen tuli uusi, mutta se ei ollut sopivaa kokoa. Ja kun tuli uusi ja sopiva, ei lieri ollut kyllin leveä tai oli se liian leveä. Kylläpä se Bob oli tarkka. Minä olin jo niin hermostunut, että olisin ottanut minkälaisen päähineen tahansa.
Vihdoin tuli hattu, ainoa hattu Sacramentossa minua varten. Minä tiesin, että se oli se, heti sen nähtyäni. Minä vilkaisin Bobiin. Hän loi silmäyksen poliisiin päin ja päätään nyökäytti. Minä kohotin hatun kiinalaisen päästä ja laskin sen omaani. Se sopi kuin valettu. Sitten lähdin. Kuulin Bobin huudahtavan, ja näin hänen painiskelevan vimmastuneen mongolin kanssa. Juoksin. Käännyin seuraavasta kulmasta. Katu ei ollut niin täysi kuin K, ja minä kävelin tyyntyäkseni, huohotin ja onnittelin itseäni uuden hattuni ja pakoonpääsyni johdosta.
Ja silloin, äkkiä, kulman taitse kiepsahti siihen paljaspää kiinalainen. Mukanaan oli hänellä joukko kansalaisiaan ja niiden kantapäillä puolen tusinaa miehiä ja poikia. Minä lennätin seuraavaan kulmaan, juoksin kadun poikki ja seuraavan kulman taa. Arvelin nyt ainakin hänestä päässeeni, ja aloin kävellä taas. Mutta kulman takaa tuli hännissäni se sitkeä mongoli. Olimme kuin tarinan jänis ja siili. Hän ei juossut niin nopeaan kuin minä, mutta hän lönkytti jäljessä omaa tahtiaan ja tuhlasi paljon henkeään äänekkääseen metelöimiseen. Hän kutsui koko Sacramenton todistamaan häväistystään, ja hyvä joukko sacramentolaisia saikin sen kuulla ja joukkoutui hänen kantapäilleen. Minä juoksin kuin jänis, mutta aina se siili, seurassaan yhä kasvava armeija, pääsi jäljilleni. Mutta kun sitten poliisikin oli yhtynyt hänen sakkiinsa, panin parhaani liikkeelle. Minä kiisin ja käännähtelin, ja vannon juosseeni ainakin kaksikymmentä kortteliväliä suoraankin. Enkä enää koskaan sitä kiinalaista tavannut. Olipa se keikarihattu, ihkauusi Stetson, juuri kaupasta lähtenyt, ja koko sakki sitä kadehti. Sitäpaitsi se oli todistus, että olin näytteeni suorittanut. Käytin sitä toista vuotta.
Reisupojat ovat sieviä poikasia — kun tapaat heidät yksitellen ja he kertovat, "kuinka se tapahtui"; mutta usko minua, että sakissa on paras varoa. Ovat susia ja sellaisina kaatavat voimakkaimmankin miehen. Eivät ole arkalaisia. Tarrautuvat mieheen käsiksi ja jänteikkäiden ruumiittensa kaikilla voimilla pysyttelevät kiinni, kunnes hän on maassa avuttomana. Useamman kuin yhden kerran olen nähnyt, ja tiedän mitä sanon. Ja varo "vankkaa kättä". Jokainen reisupoika, jonka kanssa olen ollut Polulla, on sen mestari. Ranskan-Poikakin osasi, ennenkuin junan alle joutui.