Aikomuksemme oli ottaa haltuumme ensi juna, mutta rautatievirkailijat asettuivat poikkiteloin — ja veivät voiton. Ei tullut mitään ensi junaa. Liikenne pysäytettiin sillä rataosalla. Sillä välin kuin me loikoilimme noiden kuolleiden ratojen varrella, tekivät Omahan ja Council Bluffsin hyvät ihmiset parastaan. Valmistautuivat muodostamaan vapaajoukkoja, joka sieppaisi haltuunsa junan Council Bluffsissa, ajaisi sen meidän luoksemme ja lahjoittaisi sen meille. Mutta rautatieherrat tekivät tyhjäksi senkin tuuman. Eivät jääneet sitä vapaajoukkoa odottamaan. Aikaisin tuli asemalle veturi, perässään vain yksi yksityisvaunu; kun tämä osoitti elämän jälleen virkoavan kuolleella radalla, asettui armeija raiteiden vierille.
Mutta eipä koskaan viriä elämä kuolleille radoille niin merkillisellä tavalla kuin tuolloin noilla kahdella radalla. Lännestä päin kuului junan vihellys. Se tuli meitä kohti matkalla itään. Mekin olimme matkalla itään. Rivimme olivat valmistautumistouhussa. Veturin pilli puhalsi taajaan ja raivoisasti, ja juna lennätti täyttä vauhtiaan. Ei ollut pummia, joka olisi voinut siihen nousta. Kuului veturin vihellys ja tuli toinen juna; sivuutti täyttä vauhtia, ja tuli vielä juna, ja vielä, kunnes lopulta tuli junia, joiksi oli koottu matkustaja-, tavara-, avo-, konduktööri- ja postivaunuja, vanhoja vetureita ja radankorjausvaunuja, kaikenlaista rojua ja käytännöstä pois joutunutta liikkuvaa kalustoa, mitä kerääntyy suurten rautatielinjain ratapihoille. Kun siten Council Bluffsin varikko oli tyhjennetty, lähti kone yksityisvaunuineen itään, ja liikenne kuoli taas.
Kului se päivä ja seuraava, eikä mitään liikkunut, ja kaiken aikaa lojuivat ne kaksituhatta pummia ratavierellä tuulen ja sateen pieksämiselle alttiina. Mutta sinä yönä saivat Council Bluffsin hyvät ihmiset muodostetuksi vapaajoukon, joka kulki yli joen Omahaan ja liittyi siellä toiseen, yhdessä hyökäten Union Pacificin ratapihalle. Ottivat ensin haltuunsa veturin, saivat kokoon junan, nousivat siihen ja toivat sen Missourin yli Rock Islandin rataa pitkin meille. Rautatievirkailijat yrittivät tehdä tuuman tyhjäksi, mutta eivät onnistuneet. Piiripomo ja yksi radankorjauskunnan mies yrittivät salaisten sähkösanomaohjeiden mukaan kääntää junaa pois kiskoilta, mutta meillä oli partiot liikkeellä. Jäätyään kiinni junarikkohommista ja kahdentuhannen raivostuneen pummin keskellä miehet tunsivat olonsa epävarmaksi. En muista mikä heidät pelasti, arvatenkin junan saapuminen.
Nyt oli meidän vuoromme ottaa johto, ja me panimme toimeksi. Kiireessä oli juna jäänyt liian pieneksi 2 000:lle. Ja niin nuo ystävät ja pummit pitivät puhejuhlan, veljestyivät, lauloivat ja erosivat. Junan anastajat veivät sen takaisin Omahaan, ja pummit lähtivät seuraavana aamuna 140 mailin vaellukselle Des Moinesia kohti. Missourin yli päästyä alkoi siten Kellyn armeija marssia, eikä se enää päässyt junaa käyttämään. Se maksoi rautatieyhtiölle kapoittain rahaa, mutta ne pitivät kiinni periaatteesta ja voittivat.
Underwood, Leola, Menden, Avoca, Vainut, Marno, Atlantic, Wvoto, Anita, Adair, Adam, Casey, Stuart, Dexter, Carlham, De Soto, Van Meter, Bouneville, Commerce, Valley Junction — nuo nimet vilahtavat muistoissani, kun kartalta seuraan retkemme suuntaa läpi rehevän Iowan. Entäpä sen vieraanvaraiset farmarit! Ne lähtivät vankkureillaan kuljettamaan tavaroitamme ja tarjosivat tiepuolessa lämminruoka-aterioita puolenpäivän aikaan; pienten sievien kaupunkien pormestarit pitivät tervehdyspuheita ja jouduttivat meitä eteenpäin; pikku tyttöjä ja neitosia tuli lähetystöinä vastaamme, ja kunnon kansalaiset marssivat vierellämme pääkatuja pitkin. Joka päivä oli kuin juhlapäivä, sillä noita kaupunkipahasia oli taajassa.
Illoin tuli koko niiden väestö meidän leiriimme. Joka komppanialla oli nuotionsa, ja joka tulen vaiheilla oli jotakin erikoista nähtävää. Minun komppaniani, L:n, kokit olivat laulu- ja tanssitaiteilijoita ja pitivät huvista huolta. Jossakin toisella puolen leiriä lauloi kuoro — sen tähtiä oli meidän "hammaslääkärimme", ja me olimme hänestä ylpeät. Hän veti myös pois koko armeijan särkevät hampaat, ja kun nämä toimitukset tavallisesti tapahtuivat ruoka-aikoina, virkisti ruokahaluamme mitä vaihtelevin tapahtumain kirjavuus. Hammaslääkärillä ei ollut mitään kuoletusaineita, mutta pari kolme miestä oli aina apuna pitelemässä potilasta. Lisäksi pidettiin kirkonmenoja paikallisten pappien avulla, ja yhtämittainen oli poliittisten puheitten sarja. Oli se elämää. Ja aika lailla kykyjä löytyykin kahdentuhannen kulkurin sakista. Meillä oli mm. pesäpalloyhdeksikkö, ja sunnuntaijuhlissa se tavallisesti voitti paikkakunnan joukkueen. Väliin parikin kertaa sunnuntaissa.
Viime vuonna saavuin luentomatkalla Des Moines'in Pullman-vaunussa — ei trämpin "sivuovipullmanissa", vaan oikeassa. Näin tiepuolessa vanhan kamiinatehtaan, ja sydämeni sykähti. Siellä oli toistakymmentä vuotta sitten armeijamme leiriytyneenä vannonut, että ei askeltakaan enää kipein jaloin. Me otimme haltuumme nuo tehdasrakennukset ja selitimme kaupunkilaisille, että olimme heidän muuriensa suojaan marssineet, mutta hiis vie, jos lähdimme jalan pois. Des Moines oli vieraanvarainen, mutta tässä oli liikaa kestiystäviä. Rakas lukija, käytähän hiukkasen laskutaitoasi! Kaksituhatta pummia syö kolme vankkaa ateriaa päivässä, 42.000 viikossa eli 168.000 ateriaa kalenterin lyhyimpänä kuukautena. Se tuntuu jossakin. Meillä ei ollut rahaa. Des Moines sai sen tuntea.
Des Moines joutui epätoivoon. Me lojuimme leirillä, pidimme poliittisia puheita, panimme toimeen hengellisiä konsertteja, kiskoimme irti hampaita, pelasimme pesäpalloa ja "seitsentä" sekä söimme kuusituhatta ateriaa päivässä. Ja Des Moines maksoi. Des Moines esitti rautateille anomuksen, mutta ne pysyivät jyrkästi päätöksessään; selittivät, että junaa me emme saa, ja sillä hyvä. Jos myöntäisivät, olisi se ennakkotapaus, ja sitä yllykettä eivät anna. Ja me popsimme edelleen. Sepä siinä hirvittikin. Me olimme matkalla Washingtonin kaupunkiin presidentin puheille, ja Des Moines olisi saanut ottaa obligaatiolainan maksaakseen matkamme, alennushinnallakin, ja jos vielä viivyimme, silloinkin täytyi sen tehdä velkaa.
Silloinpa joku paikkakunnan nero keksi ratkaisun. Me emme aikoneet kävellä. Hyvä. Meille oli toimitettava kyyti. Des Moines'ista virtasi Mississipin varrella olevaan Keokukiin Des Moines-joki. Tämä osa siitä oli kolmesataa mailia pitkä. Siinä meille kulkutie, sanoi se paikkakunnan nero; ja kun meillä kerran olisi uivaa kalustoa, voisimme retkeillä Mississippiä alas Ohion suulle ja sitä ylös, kunnes Washingtoniin olisi vain lyhyt matka yli vuoriston.
Des Moines pani toimeen keräyksen. Kaupungin menestystä harrastavat kansalaiset lahjoittivat useita tuhansia dollareita. Lautatavaraa, köysiä, nauloja ja tilkityspuuvillaa ostettiin summassa, ja Des Moinesin rannoilla virisi vilkas laivanrakennusteollisuus. Des Moines on kuitenkin niin mitätön, että sille aiheettomasti on annettu "joen" nimitys. Meillä Lännessä sellaista sanottaisiin "puroksi". Seudun vanhemmat asukkaat pudistelivat päätään ja selittivät, ettei siinä ole vettä kylliksi. Mutta Des Moines ei huolinut siitä, kun vain oli toivo päästä meistä; ja me taas olimme niin herttaisen hyväuskoisia, ettemme mekään olleet huolissamme.