Keskiviikkona toukokuun 9. päivänä 1894 me lähdimme valtavalle riemuretkellemme. Des Moines selvisi meistä verrattain helposti, ja se olisi ollut velkapää pystyttämään pronssipatsaan sille nerolleen, joka sen pulasta päästi. Totta kyllä, Des Moines sai suorittaa aluksistamme hyvät rahat; me olimme syöneet 66.000 ateriaa niiden kamiinatehtaiden vaiheilla ja otimme vielä mukaamme 12.000 ateriaa — erämaassa uhkaavaa nälkää vastaan; mutta sittenkin, ajatelkaahan mitä olisi merkinnyt, jos olisimme olleet Des Moines'issa yksitoista kuukautta yhtä monen päivän asemesta. Lähtiessämme lupasimme myös palata, jos ei joki meitä suostuisi kuljettamaan.
Hyvä on tietää, että varastossa on 12.000 ateriaa, ja hyvää huolta niistä kai varastonhoitajat pitivätkin, sillä kuorma-alus katosi äkkiä eikä sitä ainakaan meidän veneestä käsin enää nähty. Komppaniajako meni toivottomasti pirstoiksi jokimatkalla. Jokaisessa leirikunnassa on aina jokin määrä veijareita, nahjuksia, tavallisia ihmisiä ja hosujia. Meidän veneessä oli kymmenen miestä, ja ne olivat L-komppanian kerma. Jokainen oli toimen mies. Kahdesta syystä minut oli otettu siihen sakkiin. Ensiksikin olin yhtä taitava kuin kuka hyvänsä ruoanhaun "jalan heitossa", ja sitten olin "Seilari-Jack". Ymmärsin veneenhoitoa. Meidän kymmenikkömme unohti pian L-komppanian jäljellejääneet 40 miestä, ja kun meiltä oli mennyt hukkaan yksi ateria, unohdimme nopeasti varastonhoitajatkin. Olimme riippumattomat. Omin päin painoimme jokea alas sivuuttaen muut veneet ja, myönnänpä, aika ajoin ottaen talteemme ruokavarat, joita farmariväki oli armeijaa varten tuonut.
Tuosta kolmensadan mailin taipaleesta olimme suurimman osan päivän tai puolen matkan armeijaa edellä. Olimme hankkineet useita Amerikan lippuja. Kun saavuimme pieneen kaupunkiin tai näimme ryhmän farmareita rannalla, nostimme lippumme, selitimme olevamme "etujoukko" ja tiedustelimme, mitä hyvyyksiä he olivat armeijaa varten tuoneet. Me edustimme sitä, tietysti, ja varastot annettiin meidän haltuumme.
Mutta me emme olleetkaan mitään lurjuksia. Emme koskaan ottaneet enempää kuin tarvitsimme. Mutta me otimme parhaat palat. Jos esim. joku farmari oli lahjoittanut useiden dollarien arvoisen tupakkapaketin, joutui se meille. Otimme myös voit, sokerit, kahvit ja säilykkeet. Mutta jos varastona oli herne- ja jauhosäkkejä, pari kolme teurastettua nautaa, niin me päättävästi pidätyimme niihin kajoamasta, ja lähtiessämme annoimme määräyksen jättää ne jäljessämme tulevalle varastonhoitajalle.
Totta vie, me kymmenen elimme hyvin maan lihavuudesta! Pitkän aikaa koetti kenraali Kelly saada meitä kiinni. Hän lähetti soutajia keveillä veneillä meitä pidättämään ja ehkäisemään merirosvomenoamme. He saivat meidät kylläkin kiinni, mutta heitä oli kaksi, meitä kymmenen. Kenraali oli antanut heille valtuuden vangita meidät, ja he sanoivat sen meille. Kun me ilmoitimme, ettei ollut halua antaa vangita itseämme, kiirehtivät he edelleen seuraavaan kaupunkiin pyytämään apua viranomaisilta. Me menimme maihin heti ja keitimme aikaisen illallisen; ja pimeän tultua lipuilimme hiljaa ohi kaupungin ja sen viranomaisten.
Minä pidin päiväkirjaa osalta retkeämme, ja kun nyt sitä selailen, pistää tuon tuostakin silmiini lauseparsi "hyvin eletään". Ja hyvin elettiinkin. Meille ei enää kelvannut veteen keitetty kahvi. Me käytimme siihen maitoa ja nimitimme sen, jos oikein muistan, "vaalakaksi wieniksi".
Ja meidän niin edellä kulkiessamme kermoja kuorien sekä varastonhoitajankin yhä jäädessä jälkeen sai jäljessä tuleva pääarmeija nähdä nälkää. Se oli sille kovaa, arvaan mä; mutta me kymmenen olimme individualisteja. Meillä oli aloitekykyä ja päättäväisyyttä. Me olimme varmasti vakuuttuneet sen periaatteen paikkansapitävyydestä, että kaukalo oli sen, joka sen ääreen ensinnä ennätti, ja että "vaalakka wieni" oli voimakkaille miehille kuuluva. Yhteen mittaan sai armeija kerran matkata ruoatta kahdeksanviidettä tuntia, ja sen jälkeen se saapui pieneen kylään, jossa oli noin 300 asukasta. Sen nimi oli muistaakseni Red Rock. Kylä oli muiden armeijamme kauttakulkupaikkain lailla asettanut turvallisuuskomitean. Jos otaksutaan perheeseen kuuluvan viisi henkeä, oli Red Rockissa kuusikymmentä ruokakuntaa. Niiden komitea jähmettyi säikähdyksestä, kun 2.000 nälkäistä pummia kiinnitti veneitään kahteen kolmeen riviin jokivarrelle. Mutta kenraali Kelly oli kohtuuden mies. Hänellä ei ollut halua rasittaa kyläkuntaa. Hän ei odottanut 60:n ruokakunnan voivan tarjota 2.000 ateriaa. Sitä paitsi armeijalla oli raha-arkkukin.
Mutta asukkaiden komitea rupesi päättömäksi. "Tunkeilijaa ei ole mitenkään rohkaistava", oli sen ohjelma, ja kun kenraali Kelly halusi ostaa ruokaa, komitea kieltäytyi keskusteluista. Sillä ei ollut mitään myydä; Kellyn raha ei ollut "hyvää" heidän kauppalassaan. Silloin kävi kenraali toimeen. Torvet törähtelivät. Armeija nousi maihin ja asettui rantatörmällä taistelujärjestykseen. Komitea oli lähistöllä. Kenraali Kellyn puhe oli lyhyt.
"Pojat", sanoi hän, "milloin söitte viimeksi?"
"Toissa päivänä", kuului huuto.