"Oletteko nälkäiset?"
Kaksituhatta kurkkua jyräytti vastauksen. Sitten kenraali kääntyi komitean puoleen ja puhui:
"Hyvät herrat, te näette tilanteen. Mieheni eivät ole kahdeksaanviidettä tuntiin syöneet. Jos he saavat merkin tutkia kylänne, en vastaa seurauksista. Minä tarjouduin ostamaan teiltä ruokaa, mutta te kieltäysitte myymästä. Minä peruutan nyt tarjoukseni. Sen sijaan vaadin. Teillä on viisi minuuttia aikaa päätöksen tekoon. Te teurastatte kuusi nautaa ja valmistatte 4.000 annosta, tai me tulemme kylään. Viisi minuuttia, hyvät herrat."
Komitea katsahti pummien riveihin ja antautui. Ei tarvinnut viittä minuuttia. Se ei halunnut niin kauan olla epätietoisena. Nautain teurastus ja muiden ruokavarain kokoaminen alkoi heti, ja armeija aterioitsi.
Ja säälittä retkeili yhä edellä kymmenen individualistia kahmien mitä näkyvissä oli. Mutta kenraali Kelly naulasi meidät. Hän lähetti ratsumiehiä kumpaakin rantaa pitkin varoittamaan farmareita ja kaupunkien asukkaita meistä. Ne tekivät työnsä perinpohjin. Muutoin niin vieraanvaraiset farmarit kohtelivat meitä jäätävän kylmästi. Panivat vielä poliisit liikkeelle ja laskivat koirat irti. Minä tiedän. Kaksi viimeksimainittua yllätti minut, kun oli vielä piikkilanka-aita joen ja minun välilläni. Minulla oli kaksi maitosankoa "vaalakkaa wieniä" varten. Aita ei kärsinyt vaurioita, mutta me joimme sinä päivänä jokivedestä keitettyä alhaisokahvia ja minulla oli edessäni "jalan heittäminen" saadakseni uuden parin housuja. Oletko, rakas lukija, yrittänyt kiivetä piikkilanka-aidan yli maitosanko kummassakin kädessä? Siitä saakka on minussa vankka ennakkoluulo piikkilanka-aitaa vastaan, ja minä olen kokoillut sitä asiaa valaisevaa tilastoa.
Voimatta ansaita kunniallista elantoa, niin kauan kuin Kellyn ratsulähetit olivat edellä, palasimme armeijaan ja panimme toimeen kumouksen. Se oli pikkujuttu, mutta se tuhosi toisen divisioonan L-komppanian. Kapteeni kieltäytyi hyväksymästä meitä enää joukkoon; sanoi että olemme karkureita ja roikaleita; ja kun hän toi komppanian ravinto-osuuden, ei hän aikonut antaa meille mitään. Se kapteeni ei tuntenut meitä, muutoin hän ei olisi evännyt meiltä ruokaa. Heti paikalla ryhdyimme vehkeilemään hänen luutnanttinsa kanssa. Tämä liittyi meihin, mukanaan kymmenmiehinen venekuntansa, ja palkinnoksi valitsimme hänet M-komppanian kapteeniksi. L:n kapteeni nosti metakan. Se johti luoksemme kenraali Kellyn sekä everstit Speedin ja Bakerin. Mutta kun me kaksikymmentä pysyimme lujina, sai toimeenpanemamme kumous virallisen vahvistuksen.
Me emme yleensä vaivanneet varastonhoitajaa. Touhuajamme toivat parempia ruokavaroja farmareilta. Mutta kapteenimme epäili meitä. Hän ei ollut varma siitä, näkisikö meitä enää illalla, jos aamulla laskisi meidät kovin etäälle. Siksi hän kutsui sepän kapteeninvaltaansa lujittamaan. Meidän veneemme perään lyötiin kumpaankin kulmaan isot silmäpultit. Niitä vastaamaan hänen veneensä keulaan isot koukut. Ne painettiin meidän veneemme pultinsilmiin, ja niin olimme lujaan lukitut. Emme päässeet irti siitä kapteenista. Mutta me olimme masentumattomat. Kahleistammekin teimme verrattoman keksinnön kautta keinon, millä voitimme kaikki muut laivueen alukset.
Kuten muutkin suuret keksinnöt se oli sattuman tuoma. Johduimme siihen, kun ensi kerran ajoimme uponneeseen puunrunkoon kiinni virtapaikassa. Edellinen vene jäi kiinni ja toinen kiepsahti sen ympäri. Minä olin jälkiveneessä perää pitämässä. Turhaan yrittelimme irti. Silloin komensin toisen veneen miehet meille. Heti pääsi vene irti ja miehet palasivat siihen. Senjälkeen eivät tukit, karit eivätkä mitkään esteet meitä pelottaneet. Kun nokkavene törmäsi päin, olivat miehet silmänräpäyksessä häntäveneessä. Tietysti nokkavene silloin ui yli esteen, mutta häntävene tarttui. Kuin automaatit lennähtivät miehet yli nokkaveneeseen, ja irti olimme.
Armeijan käyttämät alukset olivat kaikki samaa mallia, tehdyt yhtä jatkuvaa pituutta ja sahalla katkaistut. Tasapohjaiset, suorakulmaiset. Kukin kuusi jalkaa leveä, kymmenen pitkä ja puolitoista syvä. Kun ne kaksi venettä olivat kytketyt yhteen, ohjasin kahdenkymmenen jalan alusta, joka veti kaksikymmentä isoa, väkevää pummia, jotka vuorotellen soutivat ja meloivat sitä edelleen. Lastina oli vielä huopia, keittokalut ja yksityiset irtaimistot.
Vielä hankimme harmia kenraali Kellylle. Hän oli kutsunut pois ratsulähettinsä ja asettanut niiden sijaan etupäähän kolme poliisivenettä, jotka eivät laskeneet ketään edelleen. M-komppanian alus ahdisti näitä ankarasti. Olisimme helposti päässeet edelle, mutta se oli sääntöjä vastaan. Niin pysyimme sopivan välimatkan päässä vuoroamme odottaen. Edessä oli, me tiesimme, neitseellinen farmiseutu, kerjureilta säästynyt ja antelias; mutta me odotimme. Valkoista vettä me tarvitsimme, ja kun niemen taipeen takaa aukeni koski, tiesimme mitä oli tapahtuva. Kas niin! Poliisivene n:o 1 törmää karille ja jää siihen. Noin! Poliisivene n:o 2 seuraa esimerkkiä. Hei! Kolmas saa osakseen saman kohtalon. Tietysti törmää meidänkin veneemme päin, mutta yks kaks, miehet ovat peräveneessä ja heti taas keulaveneessä; yks kaks, peräveneessä ja keulaveneessä; taas kukin omassaan, ja edelleen mennään. "Seis! Te tulen korvennettavat!" kiljutaan poliisiveneistä. "Kuinka me voisimme — tuhat tulimmaista!" me vastaamme yksinkertaisesti kiitäen vetävässä virrassa, joka pian kantaa meidät toisten näkymättömiin vieraanvaraista farmiseutua kohti, joka luovuttaa erikoistaloutemme hoitajalle antimiensa kerman. Taas juodaan "vaalakkaa wieniä" ja uskotaan, että saalis kuuluu sille, joka sen saa.