Sillä aikaa kuin joukko muita matkalaisia vene olkapäillään lähti marssimaan koskipaikkojen ohi, riensi Churchill hyttiinsä. Hän tyhjensi vaatemytyn sisällön lattialle ja otti laukun aikoen jättää sen naapurihytissä olevan miehen huostaan. Mutta samalla iski hänen päähänsä ajatus, että laukku ei ollutkaan hänen ja ettei hänellä senvuoksi ollut oikeutta luovuttaa sitä pois omasta hallustaan. Niinpä hän ottikin sen mukaansa juosten polkua myöten ja usein vaihtaen laukkua kädestä toiseen samalla ihmetellen, etteikö se todellakaan painanut enempää kuin 40 naulaa.
Klo oli 1/2 5 i.p. miesten lähtiessä. Thirty Milen virran juoksu oli siksi vuolas, että he harvoin voivat turvautua airoihin. Ei auttanut muu kuin juosta rantaa pitkin, vetohihna olalla, kolhiutua kiviin, tunkeutua vedenrajassa olevien pensaikkojen läpi, silloin tällöin liukahtaen veteen ja usein kahlaten polvia ja vyötäisiä myöten. Ja kun sitten sattui siksi jyrkkä kallio, että eteenpäinpääsy oli mahdotonta, niin miehet veneeseen, airot esille ja raju, kuluttava soutaminen vuolaan virran poikki toiselle rannalle, siellä taas airot pois ja rannalle, vetohihna olalle uudelleen. Se oli raskasta, väsyttävää työtä. Antonsen raatoi, niinkuin hänen tapaiseltaan jättiläiseltä saattoi odottaakin, valittamatta, jatkuvasti, mutta Churchillin voimakas ruumis ja lannistumattomat aivot puristivat hänestä viimeisetkin voimat. Eivät kertaakaan he pysähtyneet levähtämään. Eteenpäin, eteenpäin ja yhä sittenkin eteenpäin. Kylmä tuuli puhalsi jokea alaspäin kohmetuttaen heidän kätensä ja pakoittaen heidät tuon tuostakin takomaan käsiään vastakkain saadakseen veren kiertämään jähmettyneissä sormissa.
Pimeän tullessa oli heidän pakko jatkaa matkaansa umpimähkään, luottaen onneensa. Vähä väliä he kompastuivat tiettömillä rannoilla ja vaatteet repeytyivät siekaleiksi pensaikoissa. Kumpikin olivat he pahasti naarmuisia ja verisiä. Toistakymmentä kertaa he rajusti soutaessaan virran poikki törmäsivät pohjaan tarttuneisiin puunrunkoihin ja vene kaatui. Kun se ensi kerran tapahtui, niin Churchill sai sukeltamalla hapuilla kolmen jalan syvyisestä vedestä käsilaukkua. Puoli tuntia kului, kunnes se löytyi ja sen jälkeen se sidottiin lujasti veneeseen. Niin kauan kuin vene pysyi veden pinnalla, oli laukkukin turvassa. Antonsen katseli laukkua synkkänä ja aamupuolella alkoi kiroilla sitä, mutta Churchill ei ryhtynyt mihinkään selittelyihin.
Viivytyksiä ja onnettomuuksia oli loppumattomasti. Eräässä jyrkässä käänteessä, jossa virta kulki voimakkaana koskena, heiltä kului kaksi tuntia. Monta kertaa he saivat yrittää ylipääsyä ja vene kaatui kahdesti. Sillä kohdalla kohosi kummallakin rannalla jyrkät kalliot syvästä vedestä, sekä hinaaminen että sauvominen oli mahdotonta ja soutaa taas he eivät jaksaneet vuolasta virtaa vastaan. Joka yrityksellä he jännittivät soutaessa voimansa äärimmilleen ja joka kerran he uupuivat kesken ja virta työnsi heidät takaisin miesten sydämien miltei pakahtuessa ponnistuksista. Lopuksi he onnistuivat sattumalta. Virran tulisimmassa kohdassa lähellä toista putousta pyörre tempasi veneen Churchillin ohjausvallasta ja heitti sen kohti kalliota. Churchill hyppäsi umpimähkään kalliolle sattuen kallion halkeamaan. Pitäen toisella kädellään kiinni kivestä hän toisella tarttui kumoutuneeseen veneeseen, kunnes Antonsen ryömi pois vedestä. Sitten he yhdessä nostivat veneen pystyyn ja levähtivät. Yrittämällä uusin voimin he lopuksi pääsivät yli tästä tiukasta kohdasta ja heti taas rannalle ja käsiksi vetohihnaan.
Päivän valjetessa he olivat kaukana Tagish Postin alapuolella. Yhdeksän aikana sunnuntaiaamuna he kuulivat Floran viheltävän sieltä lähtöään, ja kun he klo 10 saapuivat sinne, niin he parhaiksi voivat nähdä Floran savun kaukaa etelästä. Kaksi lopen uupunutta ryysyläistä saapui sinä aamuna paikkakunnan ratsastavan poliisin kapteeni Jonesin luokse. Tämä lausui heidät tervetulleiksi ja antoi heille ruokaa. Myöhemmin siitä kertoessaan hän vakuutti, että niillä miehillä oli hirvittävin ruokahalu, mitä hän milloinkaan oli nähnyt. Syötyään kävivät miehet pitkälleen ja nukkuivat uunin ääressä märissä riekaleissaan. Kahden tunnin kuluttua Churchill nousi, vei päänalaisena pitämänsä Bondellin laukun veneeseen, nyki Antonsenin hereille ja sitten taas Floraa takaa-ajamaan.
"Eihän edeltäpäin voi sanoa, mitä saattaa tapahtua — koneihin voi sattua vika, tahi joitain muuta sitten", vastasi hän kapteeni Jonesin estelyihin. "Minä otan kiinni laivan ja lähetän sen takaisin poikia noutamaan."
Tagish Lake oli valkeana myrskystä, joka puhalsi heille vasten kasvoja. Suuret, vaahtopää aallot työnsivät vettä veneeseen pakoittaen toisen miehen koko ajan mättämään sitä pois, joten vain toinen jäi airoihin. Heidän oli mahdoton päästä eteenpäin suoraa tietä. Täytyi juosta pitkin matalaa rantaa, toinen rannalla vetäen hihnasta, toinen veneessä sauvoen. Miehet saivat ponnistella myrskyä vastaan vyötäisiään, usein kaulaansa myöten jäisessä vedessä, monasti kokonaan peittyen suuriin, kuohuisiin aaltoihin. Ei lepohetkeä, ei vähäisintäkään keskeytystä, yhä vain raskasta, tappavaa työtä. Sinä yönä he Tagish Laken päässä tapasivat Floran keskellä sakeata, purevaa lumivihuria. Antonsen kaatui kannelle, jäi liikkumatta samalle paikalle ja alkoi kuorsata. Churchill oli villin näköinen. Vaatteet riippuivat pelkkinä siekaleina. Kasvot olivat jäässä ja turvoksissa vuorokauden kestäneistä tavattomista ponnistuksista, kun taas kädet olivat niin pöhöttyneet, ettei hän saanut sormiansa nyrkkiin. Ja jalat taas, niillä seisominen merkitsi sieluntuskaa.
Floran kapteeni ei mielellään suostunut palaamaan White Horseen. Churchill vaati sitä jyrkästi ja hellittämättä. Kapteeni ei antanut perään. Lopuksi hän huomautti, että palaamisesta ei olisi vähääkään hyötyä, sillä ainoan Dyeassa olevan valtamerilaivan, Athenianin, piti lähteä tiistaiaamuna ja siihen mennessä hän ei ehtisi käydä noutamassa rannalle jääneitä matkalaisia ennättääkseen vielä Athenianin lähdölle.
"Mihin aikaan Athenian lähtee?" kysyi Churchill.
"Klo 7 tiistaiaamuna."