"Hyvä", sanoi Churchill, samalla antaen hyvän nykäisyn kuorsaavan Antonsenin kylkiluille. "Te palaatte White Horseen. Me jatkamme matkaa ja pysäytämme Athenian."

Unen popperässä työnnettiin Antonsen veneeseen ja hän pääsi selville, missä oli, vasta sitten, kun korkea aallokko antoi hänelle jääkylmän vesiryöpyn vasten kasvoja ja kuuli Churchillin pimeässä kiljuvan hänelle:

"Souda, etkö kykene! Tahdotko, että vene kaatuu?"

Päivän valjetessa olivat he saapuneet Caribon Crossingiin. Tuuli tyyntyi, mutta Antonsen ei enää kyennyt panemaan airoja veteen. Churchill laski veneen tyyneen poukamaan, missä he nukkuivat. Varovaisuuden vuoksi pani hän kätensä päänalaiseksi. Vähä väliä käden kuoleutuminen herätti hänet, minkä jälkeen hän aina katsoi kelloaan ja vaihtoi kättä. Kahden tunnin kuluttua hän tappeli Antonsenin kanssa saadakseen tämän hereille. Sitten taas matkalle. Kolmenkymmenen mailin pituinen Lake Bennett oli tyven kuin myllylampi, mutta puolivälissä sitä nousi ankara etelämyrsky, muuttaen vedenpinnan valkoiseksi. Tunnin toisensa perästä jatkui ankara ponnistelu, miesten milloin sauvoessa, milloin meloessa venettä eteenpäin, yltä päätä märkinä jääkylmästä vedestä. Lopuksi hyväluontoinen jättiläinen luhistui täydellisesti. Säälimättä Churchill pakoitti hänet ponnistamaan edelleen, mutta kun hän vihdoin kaatui venheestä ja oli hukkumaisillaan kolmen jalan syvyiseen veteen, niin onki Churchill hänet veneeseen, jättäen hänet sitten rauhaan. Senjälkeen Churchill sai työskennellä yksin saapuen Bennettin päässä olevalla poliisiasemalle päivän alkaessa kääntyä iltapuoleen. Hän koetti auttaa Antonsenin pois veneestä, mutta siitä ei tullut mitään. Kuunnellessaan läpiväsyneen miehen raskasta hengitystä hän tunsi jonkunlaista kateutta ajatellessaan, mikä häntä itseään vielä odotti. Antonsen voi loikoa tuossa täydessä unessa, mutta hänen oli viivyttelemättä lähdettävä, kuljettava valtavan Chilcootin yli ja edelleen rannikolle. Pahin oli hänellä vielä edessä ja melkeinpä häntä harmittivat omat ruumiinvoimansa, jotka saattoivat tuottaa sellaisia kipuja samalle ruumiille.

Churchill nykäsi veneen lahden rantaan, otti Bondellin laukun ja lähti nilkuttaen poliisiasemaa kohti.

"Rannalla on teille Dawsonista lähetetty vene", hän kiireesti selitti poliisiupseerille, joka aukaisi oven hänen naputuksestaan. "Ja siellä on melkein kuollut mies. Ei mitään vaarallista ole tapahtunut. Pelkkä kuolemanväsymys. Pitäkää huolta hänestä. Minulla on kiire. Hyvästi. Täytyy saavuttaa Athenian."

Mailin pituinen polku yhdisti Lake Bennettin ja Lake Lindermanin ja viimeiset sanat hän huusi jo tieltä. Se oli tuskallista kulkua, mutta hän puri hammasta ja jatkoi unohtaen kivun pitkiksi ajoiksi kuumeisesti huolehtiessaan käsilaukusta. Se oli raskas matkatoveri. Hän heilautteli sitä kädestä toiseen tuontuostakin, pistäen sen välillä kainaloonsakin. Joskus taas hän heitti sen toisella kädellä toisen olkansa taakse ja laukku hyppi ja keikkui selässä hänen juostessaan. Tuskin hän puutuneine ja turvonneine sormineen kykeni sitä pitelemään ja monasti se putosikin. Kerran kättä vaihtaessa se luiskahti sormista juuri hänen eteensä, hän kompastui siihen lentäen aikamoisella täräyksellä pitkin pituuttaan maahan.

Polun toisessa päässä hän osti vanhat kantohihnat, joihin hän ripusti laukun. Samalla vuokrasi hän veneen kuljettamaan häntä kuuden mailin matkan Lake Lindermanin yläpäähän, mihin hän saapui klo 4 iltapäivällä. Athenian lähtisi Dyeasta seuraavana aamuna klo 7. Dyea oli 28 mailin päässä ja välillä oli korkea Chilcoot. Hän istuutui korjaamaan säärihihnojaan pitkää kiipeämistä varten ja heräsi samassa. Hän oli vaipunut uneen heti istuuduttuaan, vaikkei hän nukkunutkaan edes 30 sekunttia. Häntä pelotti, että seuraava torkahdus olisi pitempi, minkä vuoksi hän lopetti hihnojen kiinnittämisen seisoallaan. Silloinkin uni voitti hänet pieneksi hetkiseksi saattaen hänet vähäksi ajaksi tiedottomaksi. Kun hän pääsi siitä selville ruumiin velttona painuessa maata kohti, hän taaskin karkaisi luontoaan, jännitti lihaksiaan suonenvedontapaisesti ja sai kaatumisen estetyksi. Äkkiä siirtyessään takaisin selvään tietoisuuteen hän tunsi olevansa sairas ja vapiseva. Hän löi päätään nyrkillään, koettaen takomalla saada turtuneet aivot valveutumaan.

Jack Burnsin muulikaravaani oli lähdössä Crater Lakeen tavaroita noutamaan ja Churchillille tarjottiin paikka muulin selässä. Burns olisi tahtonut panna käsilaukun toisen eläimen selkään, mutta Churchill piti siitä kiinni kannattaen sitä satulansa nupilla. Mutta hän torkkui ja laukku nuljahti vähä väliä nupilta milloin millekin puolelle joka kerran herättäen hänet hyvin tuskaisesti. Sitten illan hämärtyessä muuli satutti hänet tien yli riippuvaan oksaan, joka jätti ammottavan haavan hänen poskeensa. Ja kaiken päällisiksi muuli eksyi polulta ja kaatui heittäen sekä ratsastajan että käsilaukun kivikkoon. Senjälkeen Churchill käveli tahi paremminkin kompuroi polkuvaivaista pitkin taluttaen muulia. Pistävä ja inhoittava löyhkä, joka kohosi polun kummaltakin puolelta, kertoi kultaa takaa-ajettaessa kuolleista hevosista. Mutta siitä hän ei välittänyt. Siihen oli hän liian uninen. Long Lakelle saavuttaessa hän kuitenkin oli jo päässyt irti unisuudestaan ja Deep Lakella hän uskoi käsilaukun Burnsille. Mutta siitä lähtien hän piti Burnsia tarkoin silmällä tuikkivien tähtien himmeässä valossa. Mitään onnettomuutta ei laukulle saanut tapahtua.

Crater Lakella karavaani leiriytyi ja Churchill lähti kiipeämään jyrkkää polkua harjanteen huipulle sidottuaan laukun selkäänsä. Vasta tällä jyrkällä rinteellä hän ensimäisen kerran täydelleen tunsi, miten väsynyt hän oli. Hän ryömi nelinkontin nääntyen omien jäsentensä painosta. Joka kerran vaati jalan nostaminen tuskallisen ponnistuksen. Hänet valtasi mieletön tunne, että hänellä oli lyijykengät, kuten sukeltajilla, ja töin tuskin hän saattoi pidättyä kumartumasta tunnustellakseen lyijyanturoita. Ja Bondellin käsilaukku sitten! Oli käsittämätöntä, että 40 naulaa saattoi painaa niin paljon. Se rusensi häntä vuoren lailla ja hän muisteli hyvin epäillen sitä aikaa, kun hän vuosi sitten oli kiivennyt saman solan 150 naulaa selässään. Jos silloinen kuorma oli painanut 150 naulaa, niin Bondellin laukun täytyi painaa viisisataa.