Ensimäisellä rinteellä Crater Lakesta lähdettyä kulki tie poikki pienen jäätikön. Siinä oli selvä polku. Mutta jäätikön yläpuolella, jossa puut myöskin loppuivat, ei ollut muuta kuin paljaita kiviä ja tavattoman suuria kallionmöhkäleitä. Siellä oli polkua pimeässä mahdoton nähdä ja hän harhautui polulta saaden ponnistella kolmin kerroin enemmän, kuin muuten olisi ollut tarpeellista. Harjanteelle hän saapui ulvovassa tuulessa ja sakeassa lumituiskussa. Kohtalo ohjasi hänet kuitenkin pienelle, asumattomalle kojulle, johon hän ryömi. Sieltä hän löysi muutamia vanhoja, paistettuja perunoita ja puolisen tusinaa raakoja munia, mitkä hän ahnaasti nielasi.
Tuiskun lakattua ja tuulen vaimettua hän aloitti melkein mahdottomalta tuntuvan laskeutumisen. Polkua ei ollut ja hän kompasteli usein viime hetkellä huomaten joutuneensa jyrkän rotkon partaalle, jonka syvyydestä hän ei voinut saada selkoa. Jonkun ajan kuluttua peittyivät tähdet pilviin ja sitten hän täydellisessä pimeydessä luiskahti liukuen ja vierien satakunnan jalkaa päätyen kolhintuneena ja verisenä laajaan, matalaan kuoppaan. Kaikkialta hänen ympäriltään kohosi hevosten raatojen löyhkä. Kuoppa oli polun reunalla ja kuormien kuljettajilla oli tapana syöstä sinne loukkaantuneet, kuolevat juhtansa. Löyhkä aiheutti hänelle vellovan pahoinvoinnin ja kuten painajaisen ajamana hän kompuroi sieltä pois. Puolitiessä hän muisti Bondellin käsilaukun. Se oli pudonnut kuoppaan hänen mukanaan, hihnat olivat ilmeisesti katkenneet ja laukku oli unohtunut. Takaisin ruttoiseen loukkoon, mädänneiden raatojen keskelle ja siellä viipyi hän puolen tuntia ryömien nelin kontin laukkua etsien. Kaikkiaan hän tapasi 17 kuollutta hevosta ja yhden vielä elossaolevan, jonka hän ampui revolverillaan, ennenkuin hän löysi Bondellin laukun. Muistellessaan elämäänsä, jossa oli ollut huomattaviakin tapahtumia, hän empimättä selitti itselleen, että palatessaan laukkua noutamaan hän teki elämänsä sankarillisimman teon. Kahdesti oli hän menettämäisillään tajuntansa ennen kuopasta pääsyään.
Laskeuduttuaan Scalesiin asti oli Chilcootin jyrkkä rinne sivuutettu ja tie muuttui helpommin kuljettavaksi. Ei se silti hyvää ollut parhaimmissakaan paikoissa, mutta olihan se kuitenkin todellinen polku, jota myöten hän olisi voinut kulkea nopeastikin, jos hän ei olisi ollut lopen väsynyt, jos hänellä olisi ollut lyhty ja jollei Bondellin käsilaukkua olisi ollut. Hänelle, niin huonossa kunnossa kuin hän oli, oli se hukkuvan viimeinen oljenkorsi. Tuskin jaksaen kulkea edelleen hän vähänkin horjahtaessaan oli vähällä sortua laukun painosta. Ja joskin hän vältti luiskahdukset, tarttuivat puiden oksat pimeässä laukun hihnoihin ja pysähdyttivät etenemisen.
Hän tunsi mielessään, että jos hän ei ennättäisi Athenianille ennen tämän lähtöä, niin syynä siihen olisi laukku. Vain kaksi seikkaa oli enää hänen tajunnassaan, Bondellin laukku ja lähtevä höyrylaiva. Vain ne hän enää tunsi ja ne niin sanoakseni yhtyivät hänen sielussaan tärkeäksi tehtäväksi, jota varten hän oli kulkenut ja raatanut satoja vuosia. Hän marssi ja ponnisteli kuin unessa. Yhtenä kohtana tästä unesta oli hänen saapumisensa Sheep Campiin. Hän kompuroi erääseen kapakkaan, kiskoi olkansa irti hihnoista ja koetti asettaa laukun jalkojensa viereen. Mutta se luiskahti hänen sormistaan ja putosi lattialle raskaasti kolahtaen, jonka kaksi juuri poistuvaa miestä pani tarkoin merkille. Churchill joi lasin wiskyä, käski kapakoitsijan herättää hänet 10 minuutin kuluttua ja istuutui jalat laukulla, pää polvilla.
Niin pahasti oli hänen runneltu ruumiinsa jäykistynyt, että kun hänet herätettiin, niin tarvittiin vielä toiset 10 minuuttia ja toinen wiskylasi, ennenkuin hänen nivelensä oikenivat ja lihakset vertyivät.
"Hei! Ei sinnepäin!" huusi kapakoitsija rientäen hänen perässään ja asettaen hänet pimeässä kulkemaan Canyon Cityä kohti. Jonkunlainen sisäisen vaiston puuska sanoi Churchillille, että hän oli oikealla suunnalla ja jatkuvasti unessa hän lähti kulkemaan polkua. Ei hän tietänyt, mikä häntä varoitti, mutta kuljettuaan, kuten hänestä tuntui, joitakuita vuosisatoja, hän aavisti vaaraa ja veti revolverinsa esille. Yhä unessa hän näki kahden miehen astuvan tiepuolesta ja kuuli niiden käskevän häntä pysähtymään. Hänen revolverinsa laukesi neljästi ja hän näki miesten revolverien laukausten välähdykset ja kuuli pamahdukset. Myöskin hän tajusi, että hänen reiteensä oli sattunut. Hän näki toisen miehen kaatuvan, ja kun toinen kävi hänen kimppuunsa, hän antoi tälle aimo iskun raskaalla revolverillaan vasten kasvoja. Sitten hän kääntyi ja juoksi. Unesta hän heräsi vähää myöhemmin huomaten kulkevansa pitkin polkua livettävällä rinteellä. Ensimäiseksi lensivät hänen ajatuksensa laukkuun. Se oli edelleenkin hänen selässään. Hän oli varma, että äskeiset tapahtumat olivat unta, kunnes hän tunnusteli revolveriaan ja huomasi, että se oli poissa. Sitten hän tunsi pistävää kipua reidessään ja koettaessaan sitä kädellään sattui se lämpimään vereen. Haava oli mitätön, mutta varmasti se oli olemassa. Hän valveutui yhä enemmän ja jatkoi ontuvaa juoksuaan Canyon Cityyn.
Hän löysi miehen, jolla oli hevonen ja rattaat ja sai tämän nousemaan vuoteestaan ja valjastamaan hevosen matkalle 20 dollarin maksusta. Churchill kiipesi rattaiden istuimelle ja nukkui laukku yhä selässään. Tie oli huonoa, vesinen kivikkoura pitkin Dyean laaksoa. Mutta hän heräsi vain silloin, kun rattaat hyppivät vimmatuimmin, jollei hänen ruumiinsa kohonnut rattaiden istuimelta yhtä jalkaa korkeammalle, niin ei se häntä häirinnyt. Viimeinen maili oli tasaisempaa ja sen hän nukkui sikeästi.
Aamuhämärissä hän heräsi siihen, että saattomies pudisteli häntä vimmatusti ja ulvoi hänen korvaansa, että Athenian oli mennyt. Churchill tuijotti tyrmistyneenä tyhjää satamaa.
"Skagnaysta näkyy savua", sanoi ajomies.
Churchillin silmät olivat siksi turvonneet, ettei hän nähnyt niin kauaksi, mutta hän sanoi: "Niinkö. Hankkikaa minulle vene!"