"Revolveri on kokonaan ruostunut", sanoi Bondell. "Se on nähtävästi ollut sateessa."
"Niin", vastasi Churchill. "Kyllä se kastui liian pahasti. Taisinpa olla hieman huolimaton."
Hän nousi ja meni ulos. Kymmenen minuutin kuluttua meni Louis Bondell perästä ja löysi hänet portailta istumasta, kyynärpäät polvilla, leuka kämmeniin nojaten, silmät jäykästi tuijottaen pimeyteen.
NOLATTU.
Loppu oli tullut. Subjenkow oli kulkenut kauan, hän oli viettänyt kovaa ja raskasta kyyhkyselämää Europan pääkaupungeissa, ja nyt, hänen jouduttuaan kauemmaksi kuin milloinkaan ennen, Venäjän Amerikkaan, matka päättyi. Kädet selän taakse sidottuina hän istui hangella odotellen kidutusta. Kummallisin, sekavin tuntein hän tuijotti suurikokoiseen kasakkaan, joka virui lumessa ähkyen tuskissaan. Miehet olivat jo käsitelleet jättiläistä ja jättäneet hänet sitten naisväen haltuun. Naisten kekseliäisyys oli suurempi kuin miesten, sen todistivat vangin päästämät tuskanhuudot.
Subjenkow katseli tätä ja häntä värisytti. Kuolemaa hän ei pelännyt. Siksi usein oli hänen henkensä ollut vaarassa pitkällä, vaikealla matkalla Varsovasta Nulatoon, että pelkkä kuolema ei häntä enää hirvittänyt. Mutta rääkkäystä hän ei sietänyt ajatella. Se loukkasi hänen sieluaan. Ja loukkaavaa siinä ei ollut yksinomaan kestettävä kärsimys, mutta ennen kaikkea se, että se saattaisi hänet käyttäytymään surkeasti. Hän tiesi, että hän silloin rukoilisi, hartaasti rukoilisi kiusanhenkijään, aivan samoin kuin Iso-Iivana ja kaikki toiset olivat tehneet ennen häntä. Se ajatus oli vaikea. Lähteä rohkeasti ja nopeasti, hymy huulilla ja kättä heilauttaen. Kas sillä tavoin kelpaisi kuolla! Mutta menettää itsehillintäkykynsä, kun ruumiin tuskat nostavat sielun ikäänkuin tarjottimelle, kirkua ja älistä apinojen lailla, muuttua eläimeksi, niin, se oli hirvittävää.
Näin oli Kohtalo määrännyt, minkäänlaisia mahdollisuuksia ei hänellä ollut ollut sen karttamiseen. Alusta alkaen oli hän haaveillessaan tulisia unelmia Puolan riippumattomuudesta joutunut Kohtalon leikkileluksi. Alusta alkaen, Varsovassa, Pietarissa, Siperian kaivoksilla, Kamtshatkalla, turkisrosvojen kehnoissa aluksissa, kaikkialla oli Kohtalo ajanut häntä tätä loppua kohti. Epäilemättä oli tämä määrätty hänen osakseen maailman perustuksia laskettaessa, hänen, jonka luonne oli niin hieno ja tuntehikas, jonka hermoja iho tuskin tuntui peittävän, uneksijan, runoilijan, taiteilijan. Jo paljoa ennen, ennenkuin hänestä oli maailmassa uneksittukaan, oli säädetty, että se värähtelevä hermokimppu, joka hänet muodosti, oli tuomittu elämään raa'assa ja hurjassa ympäristössä ja kuolemaan tässä kaukaisessa maassa, tässä hämäryydessä maailman äärimäisillä rajoilla.
Hän huokasi. Niin, tuo hänen edessään oleva möhkäle oli Iso-Iivana, jättiläinen, rautainen mies, jolla ei ollut hermoja, lakien ulkopuolella olevaksi merenkyntäjäksi muuttunut kasakka, joka oli yhtä flegmaattinen kuin härkä, jonka tuntohermot olivat niin vähän kehittyneet, että hän sivuutti kuin neulan piston kaiken sellaisen, mikä muille tuotti suurta tuskaa. Niinpä kyllä, mutta olivatpa totisesti sittenkin nämä Nulato-intiaanit osanneet löytää Ison-Iivanan hermot ja niitä myöten tien hänen värisevään sieluunsa. Parhaillaan he siellä puuhailivat. Oli käsittämätöntä, miten ihminen saattoi kuolematta kärsiä niin paljon. Siinä sai Iso-Iivana maksaa kalliin hinnan hermojensa herkkyyden puutteesta. Nyt hän jo oli kestänyt rääkkäystä kaksi kertaa niin kauan kuin kukaan muu.
Subjenkow tunsi, että hänen oli mahdotonta enää kauempaa kestää kasakan kärsimyksiä. Miksi ei Iivana kuollut? Hän tulisi hulluksi, jolleivät nuo huudot lakkaisi. Mutta kun ne loppuisivat, silloin olisi hänen vuoronsa. Ja tuolla oli Yakaga häntä odottamassa irvistellen hänelle juuri nytkin, sama Yakaga, jonka hän vasta viime viikolla oli potkinut ulos linnoituksesta jättäen hänen kasvoihinsa jäljen koirapiiskastaan. Yakaga kyllä hoitelisi häntä. Epäilemättä Yakaga varaisi hänelle korkeimmalle kehitetyn rääkkäyksen, parhaiten valitut piinaustavat. Huu! Nyt siellä on taaskin keksitty tepsivä keino päättäen Iivanan huudoista. Iivanaan päin kumartuneet naiset astahtivat askeleen takaisinpäin nauraa hohottaen ja taputtaen käsiään. Hirvittävä näky paljastui Subjenkowin katseille ja hän purskahti hysteeriseen nauruun. Intiaanit katsahtivat ihmeissään nauravaa miestä, mutta nauru jatkui vastoin Subjenkowin tahtoa.
Ei, tästä täytyi tulla loppu. Hän hillitsi itsensä ja suonenvedontapainen, tempova nauru päättyi vähitellen. Hän antoi ajatuksensa kiertää muissa asioissa ja muisteli oman elämänsä vaiheita. Hänen mieleensä tulivat isä ja äiti, pieni, täplikäs poni ja ranskalainen kotiopettaja, joka oli opettanut häntä tanssimaan ja salaa antanut hänelle vanhan, kuluneen kappaleen Voltairea. Myöskin hän näki ajatuksissaan Pariisin, sumuisen Lontoon, iloisen Wienin ja Rooman. Hän näki ryhmän hurjapäitä nuorukaisia, jotka hänen kanssaan olivat haaveilleet riippumattomasta Puolasta ja Puolan kuninkaan varsovalaisesta valta-istuimesta. Niin, siitä tämä pitkä kulku alkoi. Ja hän oli kestänyt kauimman. Hän muisteli noiden rohkeiden henkien kuolemaa, yhtä kerrallaan alkaen molemmista Pietarissa teloitetuista. Yhden oli vanginvartija pieksänyt kuoliaaksi ja toinen oli kaatunut karkotettujen kulkemalla, verentahraamalle tielle, jota heidän täytyi marssia loputtomia kuukausia saaden silloin tällöin osakseen iskuja ja pahoinpitelyä kasakkasaattajiltaan. Aina oli elämä ollut hänelle villiä ja raakaa, eläimellisen villiä. Kaikki toiset olivat kuolleet kaivoksilla, toiset kuumeeseen, toiset piiskasta. Kaksi viimeistä oli kaatunut taisteltaessa paon jälkeen kasakkojen kanssa ja yksin oli hän päässyt Kamtshatkalle mukanaan paperit ja rahat, jotka hän oli ryöstänyt lumelle jättämältään matkustajalta.