Aina oli hänen kohtalonsa ollut samanlainen. Kaikkina niinä vuosina, jolloin hänen sydämensä oli kiintynyt opintoihin, näyttämöön, naisiin, aina vain oli sama villi elämä hänet keskeyttänyt. Verellä hän oli elämänsä ostanut. Kaikkialla oli ollut surmaa. Hän oli tappanut tuon matkustajan saadakseen passin. Hän oli näyttänyt, että hänessä oli voimaa ja taitoa suoriutumalla kaksintaistelusta kahta venäläistä upseeria vastaan samana päivänä. Hänen oli osoitettava voimiaan päästäkseen turkisvarkaiden joukkoon. Hänen täytyi saada paikka heidän keskuudessaan. Takana oli tuhannen vuoden pituinen matka halki laajan Siperian ja Venäjän. Sitä tietä hän ei voinut pelastautua. Ainoa tie oli suoraan eteenpäin yli pimeän ja kylmän Beringin meren Alaskaan. Se tie oli johtanut hänet villistä elämästä vielä villimpään. Turkisvarkaiden kehnoissa aluksissa olivat nälkää, janoa ja keripukkia kärsivät, myrskyisen meren loppumattomien vihurien puremat miehet muuttuneet eläimiksi. Kolmasti oli hän purjehtinut Kamtshatkan itäpuolelle. Ja kolmasti mitä raskaimpien vastusten ja kärsimysten jälkeen olivat eloonjääneet palanneet takaisin Kamtshatkalle. Paon mahdollisuuksia ei siellä ollut ja kulkemaansa tietä hän ei voinut palata, sillä siellä odottivat häntä kaivokset ja kasakanpamppu.
Vielä kerran, neljännen ja viimeisen, hän oli purjehtinut itään. Hän oli ollut mukana, kun tarinoiden kertomat Hylje-saaret löydettiin. Mutta hän ei ollut palannut toisten mukana takaisin Kamtshatkalle jakamaan saalista mielettömissä mässäyksissä. Hän oli vannonut, ettei hän enää ikinä palaa sinne. Päästäkseen Europan pääkaupunkeihin, jotka olivat käyneet hänelle rakkaiksi, oli hänen jatkettava matkaa. Niinpä hän muuttikin toiseen laivaan ja jäi hämärän peittämään uuteen maahan. Tovereinaan oli hänellä slaavilaisia metsästäjiä, venäläisiä seikkailijoita, mongooleja, tataareja ja Siperian alkuasukkaita. Verisen tien olivat he polkeneet uuden maailman villien seutujen halki. He olivat teurastaneet kokonaisia kyläkuntia, kun nämä olivat kieltäytyneet suorittamasta heille turkisveroa, ja vartiolaivat olivat vuorostaan valmistaneet heille samanlaisia verilöylyjä. Eräästä tällaisesta oli hän yksin erään suomalaisen kanssa selviytynyt hengissä. Muutamalla Atentien saarella olivat he viettäneet talven yksinäisyydessä ja nälkää kärsien. Aivan sattumalta olivat he sitten keväällä pelastuneet toiseen turkisrosvojen laivaan.
Mutta aina oli häntä ympäröinyt hirvittävä raakuus. Siirtyen laivasta toiseen ja aina kieltäytyen palaamasta takaisin hän oli joutunut laivaan, joka aikoi tutkimusmatkalle eteläänpäin. Kulkiessaan alaspäin pitkin Alaskan rannikkoa eivät he olleet koko aikana kohdanneet ketään muita kuin villejä alkuasukasparvia. Jokainen pysähdys karujen saarien väliin tahi mantereen uhkaavien kallioiden suojaan merkitsi joko tappelua tahi myrskyä. Joko puhalsi tuhoa uhkaava vihuri tahi sitten lähestyi sotakanootteja täynnä kiljuvia alkuasukkaita kasvot sotamaalauksessa saaden pian oppia tuntemaan merirosvojen ruudin verisen voiman. Yhä vain etelään he kulkivat pitkin rannikkoa taruihin kiedottua Californiaa kohti. Siellä kerrottiin olevan espanjalaisia seikkailijoita, jotka olivat asein raivanneet itselleen tien Mexicosta. Näihin espanjalaisiin seikkailijoihin hän oli kiinnittänyt toiveensa. Jos hän pääsisi heidän luokseen, niin loppu olisi helppoa. Vuosi tahi pari enemmän tahi vähemmän, mitäpä se merkitsisi, mutta hän pääsisi Mexicoon, ja sitten laivaan ja Europpaan. Mutta he eivät olleet tavanneetkaan espanjalaisia. Yhä vain olivat he kohdanneet saman järkkymättömän viileyden. Näiden kaukaisten äärien sota-asuiset asukkaat olivat aina karkoittaneet heidät rannikolta. Kun vihdoin yksi venhe oli joutunut saarroksiin ja koko sen miehistö saanut surmansa, luopui laivan päällikkö yrityksestä ja purjehti takaisin pohjoiseen.
Vuodet olivat vierineet. Hän oli palvellut Tebenkowin joukoissa Mihailowskin linnoitusta rakennettaessa. Kaksi vuotta hän oli viettänyt Kuskokwimin seuduilla. Kahdesti oli hän kesäkuuksi satuttanut itsensä Kotzebuen salmelle. Niihin aikoihin kokoontuivat heimot sinne vaihtokauppaa varten. Sinne tuotiin täpläisiä hirvennahkoja Siperiasta, norsunluuta Diomedeesta, mursunnahkoja arktisilta rannikoilta, kummallisia kivilamppuja, jotka kulkivat heimolta heimolle kenenkään tietämättä mistä ne olivat peräisin, ja kerran oli siellä myöskin englantilainen metsästyspuukko, ja täällä, sen Subjenkow tiesi, oli oikea maantieteen koulu. Sillä siellä hän tapasi eskimoita, jotka olivat tulleet Nortonin salmelta, Kuningassaarelta, St. Lawerencesta, Walesin prinssin niemeltä ja Barrow'n seuduilta. Nimet olivat vain kaikki toisenlaiset ja välimatkat oli mitattu päivissä.
Äärettömän laajalta alueelta olivat nämä villit saapuneet kaupantekoon, mutta vielä kauempaa olivat kulkeutuneet nuo kivilamput ja tuo teräksinen veitsi. Subjenkow uhkaili, mielisteli ja lahjoi. Jokainen pitkän matkan kulkija ja vierasheimoinen tuotiin hänen luokseen. He kertoivat lukemattomista, aavistamattomista vaaroista, villeistä pedoista, vihollismielisistä heimoista, läpitunkemattomista metsistä ja valtavista vuorijonoista. Mutta aina oli niiden takaa saapunut huhuja valkoihoisista, sinisilmäisistä ja vaaleatukkaisista miehistä, jotka tappelivat pirujen tavalla ja aina etsivät turkiksia. He olivat idässäpäin, kaukana, hyvin kaukana. Ei kukaan ollut heitä nähnyt. Kulkeva huhu vain oli heistä kertonut.
Siinä koulussa oli oppiminen vaivaloista. Ei ollut kovinkaan helppoa päästä selville maantieteestä, kun kyseltävät puhuivat outoja murteita ja heidän käsityksensä olivat sekavia, milloin totta, milloin tarua, ja etäisyydet mitattiin päivämatkoilla, joiden pituus vaihteli kulkuvaikeuksien mukaan. Mutta vihdoinkin Subjenkow kuuli rohkaisevan kuiskeen. Idässä oli suuri joki ja sen varsilla oli noita sinisilmäisiä miehiä. Joen nimi oli Yukon. Mihailowskin linnoitukseen laski toinen suuri joki, josta venäläiset käyttivät nimeä Kwikpak. Ja kuiske kertoi, että nämä molemmat joet olivat samaa jokea.
Subjenkow palasi Mihailowskiin. Vuoden päivät hän siellä kehoitteli lähettämään retkikunnan tutkimaan Kwikpakin yläjuoksua. Viimein lähti puoliverinen venäläinen Malakow johtamaan jokea ylöspäin joukkiota, joka oli kokoonpantu villeimmistä ja hurjimmista Kamtshatkalta saapuneista kadotuksenlapsista. Subjenkow oli mukana luutnanttina. He kulkivat halki Kwikpakin sotkuisen suistomaan, nousivat joen pohjoisen rannan ensimäisille matalille kummuille ja ponnistelivat sitten puolisen tuhatta mailia nahkakanooteissaan, jotka olivat ääriään myöten lastatut täyteen kauppatavaraa ja ampumatarpeita, vasten viiden solmun nopeudella juoksevaa virtaa, jonka useita maileja leveätä uomaa reunustivat monen sylen korkuiset rantaäyräät. Malakow päätti varustautua leiriin Nulatoon. Subjenkow vaati matkan jatkamista. Mutta pian hän kuitenkin suostui pysähtymään. Pitkä talvi teki tuloaan. Odottaminen olisi viisaampaa. Heti kun jäät keväällä lähtisivät, hän katoaisi ja kulkisi Kwikpakia myöten jollekin Hudson-yhtiön kauppa-asemalle. Malakow ei ollut kuullut puhuttavan, että Kwikpak oli Yukon, eikä Subjenkow sitä hänelle kertonut.
Leirin rakentaminen alkoi. Työtä teetettiin ankarasti. Hirsiseinät kohosivat intiaanien huokaillessa ja valittaessa. Piiska vinkui heidän korvissaan ja piiskaa heilutti merirosvojen rautainen käsi. Jotkut intiaanit karkasivat, mutta kun karkulaiset saatiin kiinni, niin saivat he hirveän rangaistuksen varustusten edustalla, missä sekä he että heidän heimonsa oppivat tietämään, mitä pamppu on. Kaksi heistä kuoli piiskattaessa, muut saivat eliniäkseen vammoja. Ja jäljellejääneet painoivat opetuksen mieleensä eivätkä enää karanneet. Lunta sateli jo parhaillaan linnoituksen valmistuessa ja silloin oli turkisten aika. Heimolle määrättiin raskas verotus. Lyöntejä ja piiskansivalluksia sateli edelleen ja verojen pantiksi otettiin naiset ja lapset, joiden kohtelu oli siksi raakaa, että vain turkisrosvot siihen kykenivät.
Niin, veristä oli kylvö ollut ja nyt oli sato saatu. Linnoitus oli mennyttä. Sen palon hohteessa oli puolet turkisvarkaista hakattu maahan. Toinen puoli oli kuollut kestettyään kidutuksen. Vain Subjenkow oli jäljellä, tahi Subjenkow ja Iso-Iivana, jos tuota lumella viruvaa, uikuttavaa ja ähkyvää oliota voi nimittää Isoksi-Iivanaksi. Subjenkow näki, miten Yakaga irvisteli hänelle. Piiskan jälki näkyi vieläkin selvästi. Eipä Subjenkow todellakaan voinut häntä moittia, mutta pahalta tuntui hänestä ajatella, mitä Yakaga hänelle tekisi. Hän arveli vedota korkeimpaan päällikköön Makamukiin. Mutta järki sanoi, että sellainen vetoomus olisi turha. Myöskin hän ajatteli repiä poikki kahleet ja kaatua taistellen. Silloin olisi loppu pikainen. Mutta siteitä hän ei saanut katkeamaan. Hirvennahkaiset hihnat olivat hänelle liian vahvoja. Sitten hänelle välähti uusi ajatus. Hän antoi merkin Makamukille ja pyysi, että tuotaisiin tulkiksi sellainen intiaani, joka osasi rannikon murretta.
"Oi Makamuk", hän sanoi, "minua ei haluta kuolla. Olen suuri mies ja hulluutta olisi minun kuolla. Totisesti, minä en kuole. En ole samanlainen kuin nuo toiset moukat."