Hän silmäsi ähkyvää oliota, joka kerran oli ollut Iso-Iivana, ja kosketti sitä halveksivasti varpaallaan.
"Olen liian viisas kuolemaan. Nähkääs, minulla on mainio lääke. Minä yksin tunnen sen lääkkeen. Siksi minä en kuole, annan sen sijaan lääkkeen teille."
"Minkälainen on tämä lääke?" kysyi Makamuk.
"Se on ihmeellinen lääke."
Subjenkow punnitsi hetkisen, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea luopua salaisuudesta.
"Kerron sen. Kun tätä lääkettä vähän hierotaan ihoon, niin iho muuttuu lujaksi kuin kivi, kuin rauta, niin ettei mikään teräase siihen pysty. Voimakkainkin teräaseen isku on turhaa vaivaa. Luupuukko on kuin savikappale ja myöskin valkoisten tuomien rautaisten veitsien terät kimmoavat ihosta takaisin. Mitä annat minulle, jos ilmoitan tämän lääkkeen salaisuuden?"
"Annan elämäsi", käski Makamuk tulkin vastata.
Subjenkow nauroi pilkallisesti.
"Ja sinun pitää kuolemaasi asti olla orjani."
Puolalainen nauroi entistä ivallisemmin.