"Mitä varten tahdot tytön?" kysyi Makamuk.
"Hänen pitää lähteä kanssani jokea alas." Subjenkow katseli tyttöä tarkkaan muka arvostellen: "Hänestä tulee hyvä vaimo ja on lääkkeeni arvoinen kunnia, että saan vaimon sinun suvustasi."
Taaskin muisti hän laulajattarensa ja tanssijattarensa alkaen ääneen hyräillä tämän opettamaa laulua. Hän eli uudelleen entistä elämäänsä, mutta erikoisella tavalla, personattomasti, katsellen muistoista kohoavia oman elämänsä kuvia, ikäänkuin jonkun toisen ihmisen elämää koskevaa kuvakirjaa. Päällikön ääni, joka äkkiä keskeytti hiljaisuuden, sai hänet säpsähtämään.
"Olkoon menneeksi", sanoi Makamuk. "Tyttö lähteköön kanssasi jokea alas. Mutta tahdon itse antaa ne kolme iskua niskaasi kirveellä."
"Mutta joka kerran saa hieroa lääkettä uudelleen", vastasi Subjenkow teeskennellen huonosti salattua aristelemista.
"Sinä saat hieroa lääkettä jokaisen iskun jälkeen. Kas tässä metsästäjät vartioimaan, ettet karkaa, kun menet metsään kokoamaan tarpeita lääkkeeseen."
Puolalaisen häikäilemätön varmuus oli saanut Makamukin vakuutetuksi lääkkeen arvosta. Mitenpä muuten olisi kuoleman kynsissä oleva mies voinut ryhtyä tinkimään vanhan akan tavoin.
"Muuten", kuiskasi Yakaga puolalaisen kadotessa vartioineen kuusien sekaan, "sinähän voit helposti surmata hänet opittuasi valmistamaan lääkettä."
"Mutta miten voisin hänet surmata?" järkeili Makamuk. "Lääke suojelee häntä."
"Onhan aina joku kohta, johon hän ei ole lääkettä hieronut", vastasi
Yakaga. "Siitä kohdasta saamme hänet surmatuksi. Kenties korvat.
Silloin työnnämme keihään toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos.
Tahi silmät. Varmasti on lääke liian voimakasta silmiin hierottavaksi."