Huudahdus keskeytti näytelmän. Kasakkajättiläinen oli tavattoman elinvoimansa viimeisissä nykäyksissä ponnahtanut polvilleen. Nauraen päästivät intiaanit hämmästyksen huudahduksia ja taputtivat käsiään, kun Iso-Iivana uudelleen kaaduttuaan kierähteli lumessa rajuin nykäyksin.
Subjenkow rupesi voimaan pahoin sitä katsoessaan, mutta hän nieli kuvotuksen ja teeskenteli suuttumusta.
"Tämä ei käy päinsä", hän lausui. "Lopeta hänet ja sitten teemme kokeen. No niin, Yakaga, tee loppu tästä melusta!"
Sen jälkeen Subjenkow kääntyi uudelleen Makamukiin päin.
"Ja muistakin iskeä lujasti. Ei tämä ole lastenleikkiä. Tartupa kirveeseen ja iske tuota pölkkyä, että näen, annatko miehen iskun."
Makamuk iski kahdesti, tarkkaan ja lujasti, niin että pölkystä kirposi suuri kappale.
"Hyvin näkyy käyvän." Subjenkow katseli ympärillään seisovien villien kasvoja. Ne tuntuivat hänestä esittävän sitä raakuuden muuria, joka oli piirittänyt häntä aina siitä asti, kun tsaarin poliisit olivat ensi kerran vanginneet hänet Varsovassa. "Seiso tuossa, Makamuk, kirveinesi! Käyn pitkäkseni, ja kun kohotan käteni, niin iske, iske voimiesi takaa! Ja katso, ettei takanasi ole ketään. Lääke on hyvää ja kirves saattaa ponnahtaa niskastani, niin että se kirpoaa käsistäsi."
Hän silmäsi kaloilla ja turkiksilla kuormattuja rekiä, joiden edessä koirat seisoivat valjaissa. Pyssy oli majavannahkojen päällä. Kuusi henkivartijaksi määrättyä metsästäjää oli myöskin valmiina.
"Missä on tyttö?" kysyi puolalainen. "Tuokaa hänet rekien ääreen, ennenkuin koe tehdään!"
Kun tyttö oli saapunut, kävi Subjenkow pitkäkseen nojaten päänsä pölkylle kuten nukkumaisillaan oleva väsynyt lapsi. Eletyt synkät vuodet olivat todella väsyttäneet hänet.