"Nauran sinulle ja voimillesi, Makamuk", hän sanoi. "Iske ja iske lujasti!"
Subjenkowin käsi kohosi. Makamuk heilautti kirvestä, leveäteräistä piilua. Kirkas teräs välähti ilman halki, pysähtyi pieneksi hetkeksi ylhäällä ja sitten putosi puolalaisen paljaaseen niskaan. Keveästi se katkaisi jänteet ja luut vajoten syvälle allaolevaan pölkkyyn. Ällistyneet villit näkivät, miten pää lennähti kyynärän päähän verta pursuavasta ruumiista.
Kauan oli hämmästys äänetöntä, kunnes villeille alkoi vähitellen selvetä, että puhe lääkkeestä oli ollut lavertelua. Turkisrosvo oli heidät peijannut. Kaikista vangeista oli hän yksin välttänyt kidutuksen. Siitä panoksesta hän oli pelannut. Joukko puhkesi mylvivään nauruun. Häpeästä painui Makamukin leuka rinnalle. Turkisrosvo oli vetänyt häntä nenästä. Hänen arvonsa oli mennyttä koko heimon silmissä. Yhä jatkui naurunremakka. Makamuk käännähti ja asteli pois pää painuksissa. Hän tiesi, ettei häntä tästä lähtien nimitettäisi Makamukiksi. Hän tulisi olemaan Nolattu. Tämän häpeän muisto seuraisi häntä hautaan asti. Ja kun heimot keväisin kokoontuisivat lohenkudulle ja kesäisin markkinapaikoille, niin nuotiolta nuotiolle kulkisi kertomus, miten turkisrosvo sai kivuttoman kuoleman yhdellä ainoalla iskulla Nolatun kädestä.
"Kuka oli Nolattu?" oli hän kuulevinaan ylvästeleväin nuorukaisten kysyvän. "Niin, Nolattu", vastattaisiin, "jonka nimi oli aikoinaan Makamuk, ennenkuin hän iski turkisrosvolta kaulan poikki."
EL-SOO.
El-Soo oli ollut lähetysaseman ottotytär. Äiti oli kuollut hänen ollessaan hyvin pieni ja sisar Alberta oli temmannut El-Soon eräänä kesäpäivänä kuin kekäleen tulesta ja vienyt hänet Pyhän Ristin lähetysasemalle vihkien hänet Jumalalle. El-Soo oli täysiverinen intiaani, mutta oli kuitenkin edellä kaikkia puoli- ja neljännesverisiä tyttöjä. Ei milloinkaan ollut hyvillä sisarilla ollut niin oppivaista ja samalla niin terävä-älyistä kasvattia.
El-Soo oli vilkas, näppärä ja älykäs. Mutta ennen kaikkea hänessä oli tulta, persoonallisuuden liekki, johon sekaantui tahtoa, suloa ja uskallusta. Hänen isänsä oli päällikkö ja päällikön veri virtasi hänen suonissaan. Hänelle oli kuuliaisuus järjestyskysymys. Intohimoisesti hän rakasti tasapuolisuutta ja oikeamielisyyttä ja kentiespä juuri siitä syystä hän oli erittäin taitava matematiikassa.
Mutta hänellä oli muitakin vahvoja puolia. Hän oppi puhumaan ja kirjoittamaan englantia paremmin kuin kukaan lähetysaseman kasvatti milloinkaan. Hän ohjasi muita tyttöjä laulussa ja lauluun hän sisällytti omaa olemustaan. Hän oli taiteilija ja hänessä paloi luomisen into. Jos hän olisi syntymästään joutunut suotuisampaan ympäristöön, olisi hänestä tullut kirjailijatar tahi laulajatar.
Mutta sensijaan hän oli El-Soo, Klakee-Nahin, päällikön, tytär ja eli Pyhän Ristin lähetysasemalla, missä ei ollut taiteilijoita, vaan ainoastaan puhdassieluisia sisaria, joiden pyrkimyksenä olivat yksinomaan synnin karttaminen ja hyvä elämä sekä sielun onni tähtien tuollapuolen olevassa kuolemattomuuden maassa.
Vuodet vierivät. Kahdeksanvuotiaana oli hän saapunut lähetysasemalle. Kun hän oli 16-vuotias ja sisaret olivat paraillaan kirjeenvaihdossa päämiestensä kanssa El-Soon lähettämisestä Yhdysvaltoihin kasvatustaan täydentämään, saapui eräs hänen heimonsa mies Pyhän Ristin asemalle ja keskusteli hänen kanssaan. El-Soo kammosteli häntä hieman. Hän oli likainen, Calibanin tapainen olio, alkuperäisen vastenmielinen. Takkuista tukkaa ei milloinkaan oltu kammattu. Moittivaisesti hän katsoi El-Soota ja kieltäytyi istuutumasta.