"Veljesi on kuollut", hän sanoi lyhyesti.
El-Soota ei suru varsin pahasti vallannut. Hän muisti veljensä niin hämärästi. "Isäsi on vanha mies ja yksinäinen", jatkoi sanantuoja. "Hänen kotinsa on avara ja autio ja hän tahtoisi kuulla äänesi ja nähdä kasvosi."
Isänsä hän muisti, Klaake-Nahin, kylän pään, lähetys-saarnaajien ja kauppamiesten ystävän, jättiläislihaksisen, kookkaan miehen, jonka silmät olivat lempeät ja käyttäytyminen käskevää ja joka kulki ajoneuvoissaan tietoisena alkuperäisestä kuninkuudestaan.
"Kerro hänelle, että minä tulen", oli El-Soon vastaus.
Suureksi suruksi sisarille roihusta temmattu kekäle palasi takaisin roihuun. Kaikki keinot, joilla El-Soohon koetettiin vaikuttaa, olivat turhia.
Monia perusteluja ja vaatimuksia esitettiin, paljon kyyneleitä vuodatettiin. Sisar Alberta kertoi hänelle myöskin suunnitelmasta lähettää hänet Yhdysvaltoihin. Silmät levällään El-Soo tuijotti kultaisiin tulevaisuudenkuviin, jotka hänelle näin aukesivat, mutta pudisti päätään. Hänen silmiensä edessä oli toinenkin kuva. Se oli Yukonin valtava kaareutuma Tana-Naw'n aseman luona, toisella puolella Pyhän Yrjön lähetystalo, toisella kauppa-asema ja niiden keskivälissä intiaanikylä sekä suuri hirsirakennus, jossa oleskeli vanha mies orjien hoitelemana.
Kaikki Yukonin rantojen asukkaat kahdenkymmenentuhannen mailin matkalta tunsivat tämän suuren hirsisen talon, vanhan miehen ja häntä hoitavat orjat. Hyvin tunsivat sisaretkin tämän talon, sikäläiset loppumattomat mässäilyt, juhlimiset ja kepposet. Ja itkua olikin Pyhässä Ristissä El-Soon lähtiessä.
Kun El-Soo saapui suureen taloon, niin pantiin siellä toimeen perinpohjainen suursiivous. Itse käskijäluonteisena Klakee-Nah vastusteli tätä nuoren tyttärensä isännöimistä, mutta lopuksi hän uneksuen barbariseen tapaansa mahtavuudesta ja arvosta poistui ja lainasi tuhat dollaria Porportuk-vanhukselta, jota rikkaampaa intiaania ei Yukonin varrella ollut. Myöskin teki Klakee-Nah suuren laskun kauppa-asemalle. El-Soo laittoi suuren talon uuteen uskoon. Hän antoi sille uutta loistoa, samalla kuin Klakee-Nah jatkoi vanhaa, perittyä vierasvaraisuutta ja syöminkejä.
Kaikki tämä oli tavatonta Yukonin intiaanien keskuudessa, mutta Klakee-Nah olikin tavaton intiaani. Hänen vierasvaraisuutensa oli harvinainen, ja koska hän oli päällikkö ja ansaitsi hyvästi, niin hän kykeni sitä jatkamaan. Alkuperäisen kaupan aikana oli hänellä ollut määräysvalta kansansa keskuudessa ja hän oli ollut edullisissa liikesuhteissa valkoisten miesten kauppayhtiöiden kanssa. Myöhemmin oli hän Porportukin kanssa tehnyt kultalöydön Koyokuk-joella. Sekä tottumuksiltaan että luonteeltaan Klakee-Nah oli aristokraatti. Porportuk oli porvari ja osti häneltä koko kultakaivoksen. Porportukin ilona oli uurastaminen ja rahojen kokoaminen. Klakee-Nah palasi takaisin isoon taloonsa ja ryhtyi tuhlaamaan. Porportukilla oli Alaskan rikkaimman intiaanin maine, Klakee-Nahilla valkoisimman. Porportuk oli pankkiiri ja koronkiskuri. Klakee-Nah oli entisaikojen perimys, keski-ajan jäte, taistelija ja juhlija, jonka onni oli viinissä ja laulussa.
El-Soo sopeutui suureen taloon ja sen tapoihin yhtä helposti kuin hän oli sopeutunut Pyhän Ristin lähetysasemaan ja sen tapoihin. Hän ei pyrkinyt muuttamaan isäänsä eikä johtamaan hänen askeleitaan Jumalan luokse. Tosin hän moitti tätä, kun hän joi ylenmäärin ja kovin pitkään, mutta sen hän teki yksinomaan isän terveyden takia ja johtaakseen hänen askeleensa kiinteälle maaperälle.