Ison talon ovessa oli aina liikettä, ihmiset tulivat ja menivät. Suuren arkituvan kattopalkit tärisivät juominkien melusta ja laulusta. Pöydässä istui ihmisiä maailman kaikilta kulmilta ja kaukaisten heimojen päälliköitä — englantilaisia ja siirtomaalaisia, laihoja — yankee-kauppiaita ja suurien yhtiöiden pulleavatsaisia virkailijoita, läntisten aavikoiden cowboyta, merien purjehtijoita, kaikkiin kansallisuuksiin kuuluvia metsästäjiä ja koiranajajia.
El-Soo hengitti kosmopoliittista ilmaa. Hän osasi puhua englantia yhtä hyvin kuin heimonsakin kieltä ja hän lauloi englantilaisia lauluja ja balladeja. Hän tunsi intiaanien muinaiset juhlamenot ja katoavat perinnäistavat. Hän tiesi, miten kulloinkin oli kannettava päälliköntyttären heimopukua. Turhaan hän ei ollut tehnyt neulomatyötä lähetysasemalla ja lisäksi hän oli synnynnäinen taiteilija. Hän kantoi pukunsa valkoisen naisen tavalla ja hän ompeli sellaiset puvut, joita voitiin siten kantaa.
Hänen käyttäytymisensä oli yhtä harvinaista kuin hänen isänsäkin ja yhtä ainoanlaatuinen oli myöskin se asema, mikä hänellä oli. Hän oli ainoa intiaaninainen, joka tunnustettiin yhteiskunnallisesti tasa-arvoiseksi Tana-naw'n aseman valkoisten naisten kanssa. Hän oli ainoa intiaaninainen, jota valkoiset miehet kunnioittaen kosivat. Ja hän oli ainoa intiaaninainen, jota kukaan valkoinen mies ei milloinkaan loukannut.
Sillä El-Soo oli kaunis, mutta hänen kauneutensa ei ollut samanlaista kuin valkoisten naisten eikä samanlaista kuin intiaaninaisten. Hänen sisäinen tulensa, joka ei ollut kasvonpiirteistä riippuvainen, teki hänet kauniiksi. Hänen kasvonsa olivat puhtaat intiaanikasvot. Tukka oli tumma, iholla hieno pronssiväri, mustat silmät kirkkaat ja rohkeat, terävät kuin säilänterä ja ylpeät, nenä hienosti kaareutuva ohuine, värähtelevine sieramineen, poskipäät korkeat, mutta eivät kovin ulkonevat, huulet ohuet, mutta eivät liian ohuet. Mutta ennen kaikkea hänestä hehkui sisäinen tuli, selittämätön, hänen sielunsa, joka kuvastui hänen silmistään, milloin lämpöä hehkuen, milloin liekehtien, antaen värin hänen poskilleen, pannen sieramet värähtämään, kaareuttaen huulen ja vaikka huuli ei olisi liikahtanutkaan, kuitenkin antaen sille ilmeen.
Ja El-Soo oli älykäs, hänen älynsä oli harvinaisen valmis iskemään, mutta samalla nopea etsimään lieventäviä puolia. Hänen mielensä iloisuus säihkyi hänestä joka puolelle ja kaikkialla ympäristössään se herätti vastakaikua. Ja kuitenkaan ei hän milloinkaan asettunut eikä sallinut itseään asetettavan keskeiseksi. Suuri talo kaikkine merkillisyyksineen oli hänen isänsä ja joka paikan, viimeistä nurkkaa myöten, täytti siitä tämän sankarimainen olemus, pitojen isäntä, syöminkien ja juominkien ohjaaja, lainsäätäjä. Tosinhan El-Soo isän voimien vähetessä otti pois vastuunalaisia tehtäviä heikontuneilta harteiltaan. Mutta näennäisesti isä yhä oli ohjaksissa, useinkin pöydässä torkkuen juominkien murtamana, mutta kaikkien silmissä edelleenkin juhlan ohjaajana.
Ja isossa talossa liikkui Porportuk kaikkialla kuin uhkaava enne, pää vavisten ja kylmästi arvioiden kaikki, maksaen kaiken. Eihän hän todellisuudessa maksanut, sillä hän kiskoi hävyttömän koron ja vähitellen nieli yhä suuremmat osat Klakee-Nahin omaisuudesta. Kerran Porportuk otti vapauden ryhtyä El-Soolle moitiskelemaan suuren talon tuhlaavia elintapoja — se tapahtui silloin, kun hän juuri oli riistänyt melkein viimeiset Klakee-Nahin varallisuuden rippeet — mutta moitteitaan hän ei rohjennut enää milloinkaan toistaa. El-Soo oli aristokraatti, kuten hänen isänsäkin, ja hänellä oli yhtä kireäksi pingoittunut kunniantunto.
Mielessään nurkuen lainasi Porportuk rahaa edelleen ja yhä rahat haihtuivat kultaisena savuna. Yhden asian oli El-Soo päättänyt, hänen isänsä tuli kuolla samalla tavoin kuin oli elänytkin. Häntä ei saanut pakoittaa alentamaan elintapojaan, vähentämään vieraspitoja, supistamaan rajatonta kestiystävyyttä. Kun sattui nälänhätä, niin intiaanit entisaikojen tapaan saapuivat valitellen suureen taloon ja poistuivat sieltä tyytyväisinä. Kun sattui nälänhätä eikä rahaa ollut, niin rahaa lainattiin Porportukilta ja intiaanit poistuivat yhtä kaikki tyytyväisinä. El-Soo olisi hyvinkin voinut toistaa entisaikojen ja muiden maiden aristokraattien sanat, että hänen jälkeensä tulkoon vedenpaisumus. Tässä tapauksessa vedenpaisumus oli vanha Porportuk. Joka kerran rahaa lainattuaan tämä katseli El-Soota yhä enemmän omistajan silmillä ja tunsi rinnassaan jo ammoin sammuneen tulen viriävän uuteen liekkiin.
Mutta El-Soon silmät eivät katselleet häntä. Eivätkä ne katselleet niitä valkoisia miehiä, jotka olisivat tahtoneet viedä hänet vihille lähetysasemalle sormuksineen, pappeineen ja messukirjoineen. Sillä Tana-naw'n asemalla oli nuori mies, Akoon, jonka suonissa virtasi sama veri kuin hänessäkin, joka kuului hänen kanssaan samaan heimoon ja kylään. Hän oli voimakas ja El-Soon mielestä kaunis, suuri metsästäjä, ja vaikka hän oli paljon ja laajalti kulkenut, oli hän hyvin köyhä. Hän oli ollut kaikissa tuntemattomissa paikoissa ja erämaissa, Sitkassa ja Yhdysvalloissa. Hän oli kulkenut mantereen poikki Hudson-lahdelle ja takaisin sekä hylkeenpyytäjänä purjehtinut Siperian ja Japanin rannoilla.
Palattuaan Klondikestä kultaa etsimästä hän tapansa mukaan saapui suureen taloon tekemään Klakee-Nahille selkoa kaikesta näkemästään. Ja siellä hän ensi kerran näki El-Soon, kolme vuotta tämän kotiin saapumisen jälkeen. Senjälkeen Akoon ei enää kulkenut. Hän kieltäytyi lähtemästä luotsiksi suurille höyrylaivoille, vaikka hänelle tarjottiin palkkaa 20 dollaria päivässä, jonkun verran hän metsästi ja kalasti, mutta aina Tana-naw'n aseman läheisyydessä, ja usein hän saapui suurelle talolle ja viipyi siellä kauan. Ja El-Soo vertasi häntä moniin miehiin ja huomasi hänet hyväksi. Akoon lauloi hänelle ja osoitti muutenkin hehkuvaa rakkauttaan, kunnes koko Tana-naw tiesi, että hän rakasti El-Soota. Ja Porportuk vain irvisti ja lainasi lisää rahaa suuren talon ylläpitoa varten.
Sitten tulivat Klakee-Nahin kuolinpidot. Hän istui mukana juhlapöydässä kuoleman kouristaessa hänen kurkkuaan, eikä viini voinut sitä hukuttaa. Laulu, pilapuheet ja nauru kajahtelivat ja Akoon kertoi jutun, joka sai kaiun kiirimään kattopalkeissa. Kyyneleitä ja huokauksia ei niissä pidoissa ollut. Oli oikein ja kohtuullista, että Klakee-Nah saisi kuolla, kuten oli elänytkin, eikä kukaan tuntenut sitä paremmin kuin El-Soo taiteilijavaistoineen. Entinen rymyjoukko oli siellä kokonaisuudessaan ja kuten tavallisesti oli mukana kolme pakkasenpuremaa merimiestä, jotka juuri olivat palanneet napamatkalta ainoina eloonjääneinä laivansa 74-henkisestä miehistöstä. Klakee-Nahin tuolin takana oli neljä vanhaa miestä, viimeiset hänen nuoruusaikaisista orjistaan. Sumenevin silmin he tarkkasivat hänen tarpeitaan ja vapisevin käsin täyttivät hänen lasinsa ja löivät häntä selkään lapojen väliin, kun kuolema tuijotti häntä silmiin ja hän sai vaikean yskimispuuskan.