"Kertokaa hänelle Davesta!" sanoi nainen Lonille.
Aluksi Lon näytti joutuvan hämilleen, mutta sitten hän alkoi puhua samaan herttaisen sydämelliseen tapaan kuin aikaisemminkin. Se näytti hieman liian herttaiselta, liian sydämelliseltä, minkä vuoksi se vaivasi minua.
"Niin, Dave on hieno mies", hän sanoi. "Hänessä on miestä jokaikinen tuuma ja hän on sukkasillaan kuusi jalkaa neljä tuumaa pitkä. Hänen sanansa on yhtä hyvä kuin kirjoitettu sitoumus. Vain valehtelija voi väittää Daven milloinkaan puhuneen muuta kuin totta ja sellainen mies saa tapella kanssani, myöskin minun — jos hänestä jotain jää jäljelle, senjälkeen kuin Dave on hänet pehmittänyt. Sillä Dave osaa tapella. Totisesti, hänessä on terästä. Hän kaatoi harmaan karhun 38 kaliiberin pistoolilla. Joitakuita naarmuja hän silloin sai karhun kynsistä, mutta hän tiesi tehtävänsä. Hän meni luolaan juuri sitä karhua tappamaan. Pelosta hän ei tiedä mitään. Ja valmis jakamaan toiselle omastaan, auliisti hän antaa rahansa, ja jos rahaa ei ole, niin viimeisen paitansa ja tulitikkunsa. Niin, täällä Surprise Lakella hän työskenteli kolme viikkoa ja ansaitsi yhdeksänkymmentätuhatta, eikö niin ollut?" Nainen punastui ylpeydestä ja nyökkäsi myöntäen. Koko puheen ajan oli hän hartaan tarkkaavasti kuunnellut jokaista sanaa. "Ja myönnän mielihyvin", jatkoi Lon, "että minua harmittaa, kun en tavannut Davea nyt täällä."
Lon järjesti illallisen sahatuista kuusilaudoista kyhätyn pöydän toiseen päähän ja istuuduimme syömään. Koirat alkoivat ulvoa ja nainen kiiruhti ovelle raottaen sitä hieman ja kuunnellen.
"Missä Dave Walsh on?" kysyin hiljaa. "Kuollut", vastasi Lon.
"Helvetissä, kenties. En tiedä. Suu poikki."
"Mutta äskenhän sanoit, että odotit tapaavasi hänet tänä iltana täällä", huomautin.
"No, lopeta toki!" vastasi Lon yhtä varovasti ja matalalla äänellä.
Nainen oli sulkenut oven palaten entiselle paikalleen ja minä istuin ja mietiskelin sitä seikkaa, että tämä mies, joka käskee minun pitämään suuni kiinni, saa minulta palkkaa kaksisataaviisikymmentä dollaria kuukaudessa ja lisäksi ruuan.
Lonin pestessä ruokailuastiat minä polttelin tarkastellen naista. Hän näytti entistäänkin kauniimmalta — omituisen, lumotun kauniilta. Katseltuani häntä herkeämättä viisi minuuttia, minun oli pakko, päästäkseni takaisin tosioloihin, katsoa Lon Mc Fanea. Se auttoi minut ilman pitempiä puheita uskomaan, että nainenkin oli todellinen. Aluksi olin arvellut, että hän on Dave Walshin vaimo, mutta jos kerran Dave Walsh oli kuollut, kuten Lon sanoi, niin hänen täytyi olla Daven leski.
Kävimme aikaisin levolle, sillä meitä odotti pitkä työpäivä. Ja kun Lon ryömi vierelleni peitehuopien alle, käytin tilaisuutta kysyäkseni: