"Onko tuon naisen pää sekaisin?"
"Niin sekaisin kuin saattaa olla", vastasi hän, ja ennenkuin ehdin pukea seuraavan kysymyksen sanoiksi, oli Lon Mc Fane, vannon sen, sikeässä unessa. Hän nukkui aina sillä tavoin — heti ryömittyään huopien sisään hän sulki silmänsä ja oli unessa hengittäen tasaisesti, hieman tavallista raskaammin. Lon ei milloinkaan kuorsannut.
Aamulla taas ei puheisiin ollut aikaa, nopea aamiainen, koirien ruokkiminen, reen kuormaaminen ja sitten tielle. Lähtiessämme heitimme hyvästit ovella seisovalle naiselle, joka jäi katsomaan meitä poistuessamme. Koko ajan väikkyivät hänen yliluonnollisen kauniit kasvonsa mielessäni ja minun tarvitsi vain sulkea silmäni nähdäkseni hänet ilmielävänä edessäni. Tie oli ummessa, sillä Surprise Lake oli kaukana kulkuteistä ja vuorotellen olimme Lonin kanssa polkemassa pehmeätä lunta suurine lumikenkinemme, että koirat pääsivät kulkemaan. "Mutta sanoithan, että odotit tapaavasi Dave Walshin majassa", pyöri silloin tällöin kielelläni. Mutta ääneen en sitä lausunut. Saatoinhan odottaa siksi, kunnes keskipäivällä pysähtyisimme. Ja keskipäivällä taas jatkoimme yhtä mittaa edelleen, sillä Lon selitti, että Teeleen haaraantumassa oli hirvimetsästäjien majapaikka, minne voisimme saapua hämärissä. Mutta emme ehtineet sinne, sillä Brightilta, etumaiselta koiraltamme, murtui lapaluu ja sitä hoidellessamme kului tunti, ennenkuin lopetimme koiran kärsimykset laukauksella. Ja kun sitten Teeleen jäällä kuljimme tukkiruuhkan yli, särkyi rekemme, mikä pakoitti meidät yöpymään ja korjailemaan rikkoutuneet jalakset kuntoon. Keitin ruuan ja ruokin koirat Lonin korjatessa rekeä ja yhdessä hankimme yön tarpeiksi jäätä ja polttopuita. Kun sitten istuimme huopapeitteillämme mokkasiiniemme höyrytessä keppien nenässä tulen äärellä ja polttelimme iltapiippujamme, Lon äkkiä kysäsi:
"Etkö tuntenut häntä?" Pudistin päätäni.
"Panithan merkille hänen hiustensa, silmiensä ja ihonsa värin. Siitä hän juuri sai nimensäkin. Hän muistutti kultahohteisena nousevan auringon ensimäistä lämmintä hehkua. Häntä nimitettiin Kultahohteeksi. Etkö ole kuullut hänestä mitään?"
Minulla oli kaukainen ja hämärä aavistus, että olin joskus kuullut tämän nimen, mutta sillä ei ollut minulle mitään merkitystä. "Kultahohde", toistin, "se kuulostaa tanssikapakan tytönnimeltä." Lon pudisti päätään. "Ei, hän oli hyvä nainen, ainakin siinä mielessä, vaikka hän tekikin suuren synnin."
"Mutta miksi käytät hänestä puhuessasi aina mennyttä aikaa, ikäänkuin hän olisi kuollut?"
"Sentähden että hänen sielussaan on pimeys, joka on aivan samaa kuin kuolemanpimeys. Se Kultahohde, jonka minä ennen tunsin ja jonka Dawson ja Forty Mile tunsivat, on kuollut. Se mykkä, mielipuolinen nainen, jonka me viime yönä näimme, ei ollut Kultahohde."
"Entä Dave?" kysäsin.
"Hän rakensi majan", Lon vastasi, "Kultahohdetta ja… itseään varten. Nyt hän on kuollut ja nainen odottaa häntä siellä puoliksi uskoen, ettei hän ole kuollut. Mutta kukapa voi tuntea mielipuolen sekavia ajatuksia? Kenties hän varmasti uskoo Daven elävän. Joka tapauksessa hän odottaa Davea tämän rakentamassa majassa. Kukapa herättäisi kuolleen henkiin. Ja sitten: kukapa herättäisi henkiin sellaisen elävän ihmisen, joka on kuollut? Minä sitä en tee ja juuri senvuoksi olin odottavinani, että tapaisin Dave Walshin eilen illalla. Lyönpä vetoa hyvinkin paljosta, että minä olisin hämmästynyt enemmän kuin hän, jos olisin tavannut hänet siellä eilen."