"Ottakaa sitten kiinni minut", hän nauroi olkansa yli paetessaan. Hänen juoksunsa oli joustavaa ja kevyttä, mutta Porportuk juoksi nopeasti ja rajusti. Nuoruudessaan hän oli ollut nopein juoksija nuorten miesten joukossa. Ja nytkin hän oli nopeampi kuin El-Soo. Mutta tämä vältti hänet tehden nopeita mutkia. Kun hän oli heimopuvussaan, eivät hameenhelmat haitanneet hänen jalkojensa liikkeitä ja vikkelin kääntein hänen notkea vartalonsa luiskahti joka kerran pois Porportukin yrittäessä häneen tarttua.
Nauraen ja meluten yhteensulloutunut väkijoukko hajaantui katsomaan ajoa. Yhä mutkitellen ja kierrellen äkkinäisin kääntein El-Soo riensi intiaanien leiripaikan halki Porportuk kintereillään, milloin kadoten telttojen taa seuraavana hetkenä tullakseen uudelleen näkyviin. Näytti siltä, kuin olisi El-Soo käsineen nojannut ilmaan milloin puolelle, milloin toiselle, ja jyrkimmissä käänteissä koko hänen ruumiinsa kallistui hyvin vinoon näyttäen heittäytyvän ilman varaan. Ja kuten ajokoira oli Porportuk hänen kantapäillään, aina yhden harppauksen verran jäljessä tahi jommallakummalla sivulla.
He juoksivat leiripaikan takana olevan kentän halki ja katosivat metsään. Tana-naw'n asemalla odotettiin heidän palaamistaan, odotettiin kauan ja hartaasti, mutta turhaan.
Sillä välin Akoon söi ja nukkui usein viivyskellen laivasillalla kuuntelematta hänelle heitettyjä moitteita sen johdosta, ettei hän ollut tehnyt mitään. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluttua palasi Porportuk väsyneenä ja raivoissaan. Hän ei virkkanut sanaakaan kellekään muulle kuin Akoonille, jonka kanssa hän koetti haastaa riitaa. Mutta Akoon vain kohautti olkiaan ja poistui. Porportuk ei antanut ajan kulua hukkaan. Hän varusti puoli tusinaa nuoria miehiä, valiten parhaat jälkien seuraajat ja kestävimmät kulkijat, ja heidän etunenässään hän painautui metsään.
Seuraavana päivänä ylöspäin matkalla oleva höyrylaiva "Seattle" laski laituriin ja otti halkoja. Kun kiinnitysköydet oli irroitettu ja laiva eteni rannasta, oli Akoon mukana luotsikojussa. Ollessaan muutamia tunteja vuorollaan peräsimessä hän näki pienen tuohikanootin lähtevän rannasta. Siinä oli vain yksi ihminen. Tarkkaan sitä katseltuaan hän käänsi peräsinratasta ja hiljensi vauhtia.
Kapteeni astui luotsikojuun. "Mikä nyt on hätänä?" hän kysäsi. "Vesihän on hyvää."
Akoon murahti vain. Hän näki rannalta lähtevän isomman kanootin, jossa oli useampia henkilöitä. "Seattle" joutui pois pääväylältä ja hän käänsi peräsintä vielä hieman.
Kapteeni kiehahti. "Sehän on vain intiaanivaimo", hän vastusti.
Akoon ei virkkanut mitään. Jännittyneenä hän seurasi naista ja takaa-ajavaa kanoottia. Viimemainitussa pieksi kuusi melaa vettä, kun taas naisen melominen kävi hitaasti.
"Te ajatte laivan kiinni pohjaan", huusi kapteeni tarttuen ohjausrattaaseen.