"Ketkä me?" kysyin.
"Niin", hän vastasi, "kreivi ja vanha Victor Chauvet ja minä. Tiedätkö, vain kreivi on todella säälittävä. Dave Walsh ei saanut milloinkaan tietää, että Kultahohde oli uskoton hänelle. Ja Kultahohde ei kärsi, järjen pimeys on hänelle armelias."
Makasin äänettömänä huopien alla minuutin verran.
"Vieläkö kreivi on näillä mailla?" kysyin sitten.
Mutta kuului vain hiljaista, raskasta hengitystä ja tiesin, että Lon Mc
Fane oli nukkunut.
LUOTTAMUSTEHTÄVÄ.
Kaikki köydet oli irroitettu ja Seattle N:o 4 irtaantui hitaasti rannasta. Kannelle oli kasattu korkeat röykkiöt lastia ja matkatavaroita ja siellä vilisi kaikenkarvaisia intiaaneja, koiria, ajomiehiä, kullanhuuhtojia, kauppamiehiä ja kotiinpalaavia kullanetsijöitä. Melkoinen osa Dawsonin väestöä oli kerääntynyt rannalle hyvästelemään. Kun laskuportaat oli nostettu laivaan ja aluksen keula kääntyi joelle, muuttui hyvästelijöiden melu korviasärkeväksi. Yhdennellätoista hetkellä muisteli jokainen viimeisiä jäähyväistietoja ja niitä lennäteltiin edestakaisin laivan ja rannan välimatkan yhä kasvaessa. Kierrellen keltaisia viiksiään toisella kädellään Louis Bondell hitaasti heilutti toista kättään rannalla oleville ystävilleen, kun hän äkkiä muisti vielä yhden unohtuneen asian ja harppasi kaiteen ääreen.
"Hoi, Fred!" hän kiljui "Fred!"
Fred työnsi parin muhkeita olkapäitä esille rannalla olevan väkijoukon ensimäisen rivin lävitse koettaen kuulla Louis Bondellin ilmoitusta. Viimeksimainitun kasvot punastuivat hänen yrittäessään turhaan huutaa tarpeeksi kovasti. Ja yhä vain laajeni höyrylaivan ja rannan välinen etäisyys.
"Hei, kapteeni Scott!" hän kiljasi ohjauskojuun. "Seisattakaa laiva!"