Alman oli pakko myöntää. Olihan eräs hänen omakin sukulaisensa, vaikkakin kaukainen ja lisäksi kelvoton hulttio, tuonut tullessaan lumotusta Pohjolasta sadantuhannen arvosta kultahiekkaa, puhumattakaan omistusoikeudesta puoleen siitä onkalosta, mistä tuo kultahiekka oli saatu!
David Rasmussenin puotipalvelija hämmästyi, kun näki isäntänsä punnitsevan munia vaa'alla myymäpöydän nurkalla, mutta Rasmussen itse hämmästyi vielä enemmän huomatessaan, että tusina munia painoi puolitoista naulaa, siis tuhat tusinaa jo puolitoistatuhatta naulaa! Kuinka sitten kuljettaa mukanaan vaatteet, peitteet, keittoastiat ja tarpeelliset muonavarat? Tämä havainto kumosi kaikki hänen laskelmansa, ja hän ajatteli jo aloittaa ne alusta, kun hänen mieleensä juolahti punnita vain pieniä munia. "Ovatpa ne isoja tai pieniä", ajatteli hän nerokkaasti, "joka tapauksessa tusina on aina tusina"; mutta tusina pikkumunia painoi vain naulan ja neljänneksen. Senjälkeen San Franciscon kaupungissa juoksenteli touhukkaita asiamiehiä, ja muna- ja maitokaupoissa ihmeteltiin, miksi sellaiset munat, jotka painoivat vähemmän kuin kaksikymmentä unssia tusina, olivat yht'äkkiä saaneet niin suuren kysynnän.
Rasmussen kiinnitti pienen talonsa tuhannesta dollarista, majoitti vaimonsa tilapäisesti sukulaisten luo, hylkäsi entisen ammattinsa ja läksi kohti Pohjolaa. Peläten ylittävänsä laskunsa hän matkusti toisessa luokassa, jossa matkustajatulvan vuoksi oli vielä huonompi olo kuin välikannella; ja kesän lopulla hän kalpeana, horjuen poistui munineen laivasta Dyean rannassa. Pian muuten palasi hänen käyntinsä varmuus ja samoin hänen ruokahalunsa. Hänen ensimmäinen keskustelunsa Chilcootin kantajain kanssa ravisteli häntä kelpolailla ja herätti hänen jäykkyytensä. Tavarainkannosta kahdenkymmenenkahdeksan mailin matkalta he vaativat neljäkymmentä senttiä naulalta, ja hänen ähkiessään ja syljeskellessään mokomalle kiskomiselle kohosi hinta neljäänkymmeneenkolmeen. Viisitoista juroa intiaania oli jo kiinnittämässä kantohihnoja hänen laatikkoihinsa sovittuaan neljänkymmenenviiden sentin maksusta, mutta he irroittivat ne jälleen, kun heille tarjosi neljäkymmentäseitsemän eräs likaisessa paidassa ja kuluneissa housuissa kävelevä Skagwayn porho, joka kadotettuaan Valkealla Harjanteella hevosensa nyt epätoivoisesti yritti päästä perille yli Chilcootin.
Mutta Rasmussen piti oman päänsä ja palkkasi viidelläkymmenellä sentillä kantajat, jotka kahdessa päivässä kuljettivat hänen munansa Lindermanin-järvelle. Mutta viisikymmentä senttiä naulalta teki tuhat dollaria tonnilta; siksipä puolentoistatuhannen naulan kuljetukseen meni koko hänen vararahastonsa ja hän takertui kiinni kaikkein houkuttelevammassa paikassa, josta joka päivä aivan hänen silmäinsä edessä lähti uusia vastarakennettuja veneitä Dawsoniin. Kuvaamaton touhu vallitsi rannassa, missä veneitä rakennettiin. Ihmiset ahersivat kuin hullut aamusta iltaan niin kauan kuin voimia riitti, tilkitsivät, löivät nauloja, tervasivat epätoivoisella kiireellä; jonka syyn kaikki tiesivät. Päivä päivältä lumiraja ryömi yhä alemmaksi paljaita kallionkupeita myöten ja myrsky seurasi myrskyä rakeineen, räntäsateineen ja lumineen, ja mataloissa, tyvenissä poukamissa vesi jäätyi yhä lujemmin. Joka aamu työstä uupuneet miehet käänsivät valjut kasvonsa järvelle päin nähdäkseen, oliko se vielä avoin. Jääpeite järvellä olisi ollut heidän toiveittensa surma, sillä he toivoivat ennättävänsä vielä alas vuolasta jokea, ennenkuin venekulku kävisi mahdottomaksi tällä järvijaksolla.
Kaiken levottomuutensa lisäksi Rasmussen vielä huomasi, että hänellä oli täällä kolme kilpailijaa munayrityksessään. Tosin yhtä heistä, pientä saksalaista, oli kohdannut onnettomuus ja hän oli aikeissa lähteä takaisin itse kantaen viimeistä tavaralaatikkoaan; mutta molemmilla toisilla oli veneet melkein valmiina, ja he rukoilivat joka päivä kaupustelijain jumalaa viivyttämään talven rautaisen käden puristusta vielä edes yhden vuorokauden. Mutta tuo rautakoura likisteli jo maata. Muutamia ihmisiä oli jo paleltunut kuoliaaksi ensimmäisessä myrskyssä, joka oli raivonnut Chilcootissa, eikä Rasmussen itsekään huomannut, ennenkuin oli palelluttanut varpaansa. Hänelle tarjoutui tilaisuus päästä matkustajana erään veneen mukana, joka juuri oli lähdössä pienten jääsirpaleiden peittämälle joelle; mutta siihen olisi tarvittu kaksisataa dollaria käteistä, ja rahaa ei hänellä ollut.
"Luulen, että teidän on paras vielä vähän aikaa odottaa", sanoi hänelle ruotsalainen kirvesmies, joka oli täältä löytänyt kultamaansa ja jolla oli riittävästi ammattitaitoa ja järkeä älytäkseen sen. "Odottakaa vielä hiukan, niin minä rakennan teille oivallisen veneen, niin totta kuin nimeni on Petter."
Luottaen tähän epämääräiseen lupaukseen Rasmussen palasi Crater-järvelle ja tapasi pari sanomalehden kirjeenvaihtajaa, joiden matkatavarat olivat hajallaan pitkin solaa Stone Housen ja Happy Campin välillä.
"Niin", sanoi hän heille merkitsevästi, "minulla on tuhat tusinaa munia Lindermanilla ja venettäni rakennetaan parhaillaan. Pidän itseäni onnellisena, kun sain sen. Tiedättekös, veneet ovat hirveän kalliita nykyjään, eikä niitä saa enää hinnalla eikä millään!"
Silloin kirjeenvaihtajat miltei nyrkit ojossa ryntäsivät hänen kimppuunsa, jotta hän ottaisi heidät mukaansa. He rapistelivat seteleitä hänen nenänsä edessä ja helistelivät kultarahoja kädessään. Hän ei ensin suostunut heitä kuulemaankaan, mutta myöntyi viimein, ja lopulta saatiin jonkinlainen sopimus aikaan kumpaisenkin maksaessa kolmesataa dollaria. He työnsivät hänelle rahat etukäteen, ja heidän kirjoittaessaan lehdelleen artikkelia "laupiaasta samarialaisesta" ja tämän tuhannesta munatusinasta lähti "samarialainen" itse juoksujalkaa ruotsalaisen luo Lindemanille.
"Hei, joutuin, antakaa veneeni!" huusi hän tervehdyksen asemesta helistellen kirjeenvaihtajain kultaa ja ahneesti katsellen valmista venettä.