Kirjeenvaihtajat tarjoutuivat lainaamaan rahat, mutta Rasmussen kieltäytyi vedonlyönnistä; silloin yankee teki tarjouksensa toiselle kilpailijalle, ruskettuneelle merimiehelle, joka lupasi näyttää, kuinka vesillä on kuljettava. Ja tosiaan näyttikin kohotettuaan ison neliskulmaisen purjeen, jonka painosta veneen kokka painui puolittain veden alle. Hän pääsi ensimmäisenä Lindermanin-järveltä, mutta purjehti varomattomana ahtaassa väylässä lasteineen päivineen kivelle keskellä kuohuvia pyörteitä. Rasmussen ja yankee, jolla myöskin oli kaksi matkustajaa, kantoivat lastinsa selässään ohi pyörteiden ja ohjasivat sitten köysien avulla tyhjät veneensä Bennetin-järvelle.
Viimeksimainittu, pituudeltaan kaksikymmentäviisi mailia, on kapea ja syvä; se on jonkinlainen kouru vuorten keskellä, ja siellä raivoaa ainainen myrsky. Rasmussen pysähtyi hiekkatörmälle järven alkupäähän, jonne oli jo kerääntynyt paljon väkeä ja veneitä, mitkä myöskin olivat olleet kiirehtimässä pohjoiseen, kunnes napaseudun talvi oli heidät yllättänyt. Aamulla hän heräsi etelätuulen vihellykseen; tuuli, joka oli jäähtynyt vuorten valkeiksi käyneillä huipuilla ja jäätyneissä laaksoissa, oli kylmä kuin pahin pohjoismyrsky. Mutta ilma oli selkeä ja hän näki yankeen jatkavan matkaansa eteenpäin täysin purjein. Sitten toisetkin veneet lähtivät selälle ja kirjeenvaihtajat innostuivat.
"Me saavutamme hänet ennen Cariboo Crossingia", vakuutti Rasmussen, kun purje oli nostettu ja ensimmäiset jäiset hyrskyt kohahtelivat "Alman" kokassa.
Täytyy myöntää, että Rasmussen koko elinikänsä oli enemmän karttanut kuin rakastanut vettä, mutta nyt hän tarttui vavahtelevaan perämelaan hammasta purren ja kasvoilla jäyhä ilme. Hänen tuhat munatusinaansa olivat hänen silmäinsä edessä veneen pohjalla huolellisesti pakattuina kirjeenvaihtajain matkatavaroiden alle, ja hänen ajatuksissaan väikkyi hänen talonsa ja tuhannen dollarin kiinnitys. Oli hirveän kylmä. Aika-ajoin piti vetää perämela ylös ja ottaa toinen, kunnes matkustajat olivat kirveillä hakanneet jään edellisestä. Kaikkialla, minne vesityrskeet ulottuivat, ne viipymättä jäätyivät, ja vettä viistävät purjeet peittyivät pian jäähileillä. "Alma" kulki vaivalloisesti eteenpäin korkeiden aaltojen harjalla saumat ritisten ja vuotaen, mutta sen sijaan että olisivat ammentaneet vettä, murskasivat kirjeenvaihtajat jäätä ja heittivät lohkareet yli laidan. Lepoa ei ollut hetkistäkään. Vimmattu kilpajuoksu lähenevän talven kanssa oli alkanut, ja veneet kiitivät eteenpäin epätoivoisena ketjuna.
"Mi… mi… mistään hinnasta emme saa pysähtyä!" mutisi toinen kirjeenvaihtaja hampaat kalisten kylmästä, mutta ei pelosta.
"Se on totta! Ohjatkaa keskeltä väylää, veikkonen!" rohkaisi toinen.
Rasmussen vastasi tylsäjärkisen hymyllä. Pakkasen kahlehtimat rannat olivat kuohujen peitossa, ja keskellä selkääkin piti myötäänsä varoa isoja laineita. Jos olisi laskenut purjeen, olisivat aallot heti saavuttaneet ja upottaneet veneen. Tuontuostakin he sivuuttivat veneitä, jotka olivat ajautuneet kiviin, yhden juuri sillä hetkellä, kun laine vyöryi sen ylitse. Heidän takanaan pikku vene, jossa istui kaksi henkeä, kääntyi sivuttain ja kellahti kumoon.
"Nä… nä… näettekö", huusi se, jonka hampaat kalisivat.
Rasmussen puri hammasta ja kivusta huolimatta puristi vielä lujemmin perämelaa. Monta kertaa heitä tavoitteleva hyöky vyörähti "Alman" leveää neliskulmaista perää vasten työntäen sen oikeasta suunnasta pois; vasta kaikki voimansa ponnistaen hänen onnistui kääntää vene jälleen tolalleen. Hymy jähmettyi hänen kasvoilleen, ja hänen ulkomuotonsa hämmästytti kirjeenvaihtajia.
He kiitivät ohi kallion, joka yksinäisenä törrötti sadan yardin päässä rannasta. Sen laineiden huuhtelemalla huipulla kirkui villisti mies voittaen hetkeksi myrskyn pauhunkin äänellään. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä oli "Alma" jo jättänyt sen taakseen ja kallio muuttunut pieneksi mustaksi pilkuksi kuohuvan aallokon keskellä.