Korkea, kuohupäinen laine ryntäsi jaalaa vasten ja oli upottaa "Alman". Jaala peräytyi; miehistö nosti kiroillen purjeita. Rasmussen kiroili vastaan ja ryhtyi ammentamaan vettä. Masto ja purjeet, jotka laahautuivat ehjiksi jääneissä köysissä, olivat veneelle kuin ankkurina pitäen sitä tuulen suunnassa ja antaen Rasmussenille tilaisuuden ammentaa vettä.
Kolmen tunnin kuluttua hän kohmettuneena, väsyneenä, mielipuolen näköisenä, mutta yhä ammentaen vettä saapui jäiselle rannalle lähelle Cariboo Crossingia. Kaksi miestä — hallituksen kuriiri ja sekarotuinen opas — vetivät hänet kuivalle, pelastivat hänen tavaransa ja korjasivat "Alman" talteen. He pyrkivät vastakkaiseen suuntaan intiaaniruuhellaan ja ottivat hänet yöksi leiriinsä. Aamulla he jatkoivat matkaansa, mutta hän päätti jäädä muniensa luo. Siitä pitäin alkoi sanoma tuhannen munatusinan omistajasta levitä ympäri tienoota. Kullanetsijät, jotka kiiruhtivat paikoilleen ennen talven tuloa, veivät tietoja hänen tulostaan. Harmaat, vanhat Forty Milen ja Circle Cityn asukkaat, nuo iänikuiset esitaistelijat rautaisine leukapielineen, miehet, jotka olivat kovetuttaneet mahalaukkunsa alituisella kuivien papujen syönnillä, alkoivat häntä mainittaessa heltyneinä muistella kananpoikia ja vihanneksia. Dyeassa ja Skagwayssa oltiin huvitettuja hänen olemassaolostaan ja udeltiin tietoja hänen tulostaan jokaiselta, ken vain ilmestyi paikkakunnalle, sillä aikaa kuin Dawson — tuo kultapitoinen, mutta munakasta kaipaava Dawson — ikävissään urkki jokaiselta tulokkaalta tietoja hänestä.
Mutta tästä kaikesta Rasmussen ei tietänyt mitään. Haaksirikkonsa jälkeisenä päivänä hän paikkasi "Almansa" ja lähti matkalle. Ankara itätuuli puhalsi suoraan hänen kasvoihinsa, mutta hän turvautui airoihin ja työskenteli niiden avulla miehuullisesti, vaikkakin puolet hänen aikaansa kului niiden puhdistamiseen jäistä, jolloin vene alituiseen ajelehti takaisinpäin. Paikkakunnan tavan mukaan hän kerran ajautui rannalle Windy Armin kohdalla; kolme kertaa hän ajoi matalikolle ja sai veneensä täyteen vettä ja vihdoin Marsh-järven lähellä hän tarttui jäihin. "Alma" ruhjoutui näissä kamppailuissa pahasti, mutta munat säilyivät eheinä. Hän raahasi ne maihin jäätä myöten kahden mailin matkan ja rakensi siihen varastohuoneen, joka sitten säilyi vuosikausia ja jota asiantuntijat näyttivät äskentulleille.
Nyt oli Dawsoniin jäljellä puolituhatta mailia pakkastaivalta; vesitietä ei enää päässyt. Ja Rasmussen lähti omituisen jännittynyt ilme kasvoillaan tallustelemaan takaisin järviä myöten. Mitä hän sai kärsiä tällä yksinäisellä taivalluksellaan, jolloin hänellä oli mukanaan vain peite, kirves ja kourallinen papuja, — se pysyy selvittämättömänä tavallisille kuolevaisille. Käsittää voi sen vain kokenut pohjankävijä. Riittäköön, kun mainitsemme, että hän Chilcootissa joutui lumimyrskyyn ja luovutti sitten kaksi varvastaan Sheep Campin välskärille. Mutta jaloillaan hän seisoi taas pestessään astioita "Pawonassa", joka purjehti Puget-salmeen, ja sieltä eteenpäin San Franciscoon hän pääsi hiilenkantajana eräässä Tyynenmeren yhtiön laivassa. Surkuteltavan näköisenä, pörröisenä ja ontuvana hän nilkutti upeaan pankkihuoneeseen ottaakseen taloonsa toisen kiinnityksen. Laihtuneet posket paistoivat takkuisen parran läpi, mutta syvälle kuoppiinsa painuneissa silmissä oli kylmä välke. Hänen kätensä olivat halkeilleet pakkasesta ja kovasta työstä, ja kynsien alle oli kerääntynyt likaa kivihiilentomusta. Hän puhui katkonaisesti munista, jääesteistä, tuulesta ja aallokosta, ja kun hänelle ei luvattu tuhatta enempää, niin hän alkoi mutista aivan käsittämätöntä sekasotkua: koirien ja koiranruoan hinnoista ja sellaisista asioista kuin lumikengistä, mokkasiineista ja talviteistä. Hänelle annettiin puolitoistatuhatta, enemmän kuin talon arvokaan oli, ja huoahdettiin helpotuksesta, kun hän poistui tuherrettuaan nimensä paperiin.
Kahden viikon kuluttua hän sivuutti Chilcootin kolmine koirarekineen, viisi ajokasta kussakin. Yhtä valjakkoa ajoi hän itse, toisia ohjaamaan hän oli palkannut kaksi intiaania. Marsh-järven luona he avasivat varastoaitan ja kuormittivat rekensä. Mutta rekitietä ei vielä ollut. Hän lähti ensimmäisenä matkalle jäitse, ja hänen osalleen joutui polkea lumi ja tasoittaa terävät virran kasaamat jääharjanteet. Takanaan hän näki usein nuotiosavun ohuena juovana kohoavan tyyneen ilmaan ja ihmetteli, miksi nuo ihmiset pysyttelivät hänen kintereillään. Hänhän oli outo näillä tienoin eikä ymmärtänyt mitään. Ei hän käsittänyt intiaaniensakaan tarkoitusta, kun nämä koettivat hänelle selittää asiaa. Näiden mielestä oli koko matka sulaa hulluutta; mutta kun he alkoivat napista ja vastustella aamuisin yöleiriltä lähdettäessä, pakotti hän revolverillaan heidät tottelemaan.
Kun hän putosi sulaan White Horsen luona ja palellutti jalkansa, joka oli vielä hyvin hellä ja arka viimeisen samanlaisen tapauksen johdosta, toivoivat intiaanit hänen pysähtyvän. Mutta hän kääri jalkansa peitteeseen ja sijoitti sen ämpärin paksuisena mahdottoman isoon mokkasiiniin ohjaten, kun oli hänen vuoronsa, etumaista valjakkoa. Tämä oli tehtävistä vaikeimpia, ja intiaanit tunsivat häntä kohtaan kunnioitusta, vaikkakin he koputtelivat sormillaan otsaansa hänen selkänsä takana ja pudistelivat merkitsevästi päätään. Kerran yöllä he koettivat paeta; mutta hänen kuuliensa rapina hangella sai heidät palaamaan tottelevaisina vaikkakin vapisten. Sitten nämä hurjat Chilcootin miehet liittoutuivat keskenään ottaakseen hänet hengiltä; mutta hän nukkui kevyesti kuin kissa eikä sopivaa tilaisuutta heille tarjoutunut. Monesti he koettivat selittää hänelle, mitä takanapäin näkyvät savujuovat merkitsivät; mutta hän ei käsittänyt sitä, vaan kävi entistäänkin epäluuloisemmaksi. Kun he tuijottivat synkkinä tai vastustelivat, sivalsi hän syyllistä ruoskalla kasvoihin ja jäähdytti heidän kapinaintoaan näyttämällä aina vireessä olevaa revolveriaan.
Siten hän matkusti eteenpäin lakkaamatta kapinoivine palvelijoineen, villeillä koirilla tietä myöten, joka piti kaikki voimat kovalla koetuksella. Hän tappeli intiaanien kanssa, jotteivät nämä häntä pettäisi, koirien kanssa, jotteivät ne pääsisi laatikoiden kimppuun, pakkasen, jään ja säryn kanssa, sillä hänen jalkansa ei koskaan parantunut umpeen. Heti kun uusi kudos oli kasvanut, palellutti ja vikuutti hän sen taas pakkasessa, joten muodostui märkivä, miltei nyrkinmentävä haava. Aamulla, kun hän ensi kerran astui kipeälle jalalleen, huimasi hänen päätään ja hän oli menettää tajuntansa tuskasta, joka sitten päivän pitkään hieman hellitti uudistuakseen jälleen, kun hän ryömi peitteen alle koettaen nukahtaa. Ja siitä huolimatta hän, joka ennen oli istunut konttorissaan, teki työtä ei ainoastaan enemmän kuin intiaaninsa, jotka hän kokonaan uuvutti, vaan enemmän kuin koiransakin. Missä määrin hän ponnisti voimiaan, kuinka paljon hän kärsi, sitä hän ei kyennyt tajuamaan itsekään. Aatteestaan kiinnipitävänä miehenä hän pysyi uskollisena suunnitelmalleen. Hänen tajunnassaan oli ensimmäisellä sijalla Dawson ja toisella — tuhat tusinaa munia; niiden välimailla pyöri hänen "minänsä" koko ajan koettaen sulattaa niitä yhteen, yhdeksi ainoaksi kullanhohteiseksi pisteeksi. Tuo kullanhohteinen piste oli viisituhatta dollaria — hänen ihanteittensa todellistuminen ja lähtökohta kaikille uusille aatteille, joita hänen mielessään saattoi itää. Kaikessa muussa hän toimi kuin käyntiin pantu kone. Ympäristöään hän ei huomannut ollenkaan, vaan katseli kaikkea kuin noetun lasin läpi pysäyttämättä ajatuksiaan mihinkään. Hänen kätensä työskentelivät koneen tiedottomalla varmuudella, ja aivan samoin toimi hänen ajatuksensa. Hänen kasvojenilmeensä, muuttui niin jännittyneeksi, että intiaanitkin alkoivat pelätä ja ihmetellä tuota kummallista valkonaamaa, joka oli tehnyt heidät orjikseen ja niin käsittämättömällä tavalla pani heidät ponnistamaan voimiaan.
Äkillinen säänmuutos tapahtui Le-Bargen-järvellä, kun avaruuden kylmyys kosketti meidän taivaankappalettamme ja lämpömittari laskeutui enemmän kuin kuusikymmentä astetta nollapisteen alapuolelle. Tällöin työskennellessään avosuin voidakseen vapaammin hengittää Rasmussen kylmetytti keuhkonsa ja kärsi koko loppumatkan ajoittaista kuivaa yskää, joka erittäinkin paheni nuotiotulen savusta ja ylenmääräisistä rasituksista. Thirty Milen kohdalla ei joki ollut läheskään jäätynyt, ja ainoastaan paikkapaikoin oli muodostunut heikkoja siltoja kapean rantajään ollessa epävarmaa ja pettävää. Mutta tuolle ohuelle rantajäällekin Rasmussen ajoi pelkäämättä, ja seuralaistensa hangotellessa vastaan hän turvautui revolveriin. Jonkinlaista varovaisuutta näillä jääsilloilla kumminkin saattoi noudattaa huolimatta siitä, että ne olivat lumen peitossa. Niiden yli kuljettiin lumikengillä, käsissä pitkät sauvat, joiden avulla saattoi pysytellä jäällä sen pettäessä. Yli päästyä huudettiin koirat. Eräässä sellaisessa paikassa, jossa lumipeitteen takia ei voinut huomata keskellä jokea olevaa sulaa kohtaa, sai toinen intiaaneista surmansa. Hän vajosi niin äkkiä ja järjettömästi kuin veitsi ohueen hyytelöön, ja virta kuljetti hänet jään alle.
Samana yönä hänen toverinsa karkasi kuun kalpeassa valossa, ja Rasmussen paukutteli turhaan revolveriaan — asetta, jonka käsittelyssä hän osoitti enemmän intoa kuin taitoa. Kolmenkymmenenkuuden tunnin kuluttua intiaani oli Big Salmonin poliisiasemalla.
"Hm… hm… hm… Kummallinen mies… Pää heikko…" tolkkusi intiaani poliisiaseman päällikölle. "Niin, ja tyhmä, ylettömän tyhmä mies… Munat, munat ja aina vain munat, tiedättekös. Täälläkin se on pian!"