Muutaman päivän perästä ilmaantuikin Rasmussen kolmine rekineen, jotka hän oli kiinnittänyt köysillä toisiinsa, ja kaikki koirat samoissa vetohihnoissa. Sellainen ajo oli hankalaa, ja erittäin tukalissa paikoissa piti omin käsin auttaa koiria työntäen takaa jokaista rekeä erikseen; uskomattomin ponnistuksin hänen useimmiten onnistui kuljettaa kaikki reet samalla kertaa. Ilmeettömänä hän kuunteli poliisipäällikön kertomusta, että hänen intiaaninsa oli lähtenyt ylängölle Dawsoniin päin ja luultavasti nyt jo oli puolitiessä Selkirkin ja Stewartin välillä. Enempää ei häntä ilahduttanut sekään tieto, että poliisiviranomaiset olivat avanneet tien Pellyyn saakka: hänestä oli tullut sallimanuskoja ja hän otti kuuliaisena vastaan kaikki luonnon ilmiöt, niin hyvät kuin pahatkin. Mutta kun hänelle sanottiin, että Dawsonissa on kova nälänhätä, hymyili hän, pani koirat valjaisiin ja lähti heti.
Seuraavassa pysähdyspaikassa hänelle selvisi savujuovain merkitys. Sen johdosta että Big Salmonin luona kaikki saivat tietää, että tie oli ajettu Pellyyn saakka, ei savuja hänen takanaan enää näkynyt; mutta sensijaan saattoi Rasmussen nuotiotulensa äärestä tarkastella kirjavaa rekijonoa, joka suoltui hänen ohitseen. Ensinnä sivuuttivat hänet kuriiri ja sekarotuinen opas, jotka olivat vetäneet hänet Bennetin-järvestä, sitten posti kaksine valjakkoineen kiirehtien Circle Citystä, edelleen sekalaista väkeä, joka pyrki Klondykeen. Sekä ihmiset että koirat näyttivät reippailta ja kylläisiltä, kun sensijaan laihtuneesta ja lopen väsyneestä Rasmussenista ja tämän koirista oli jäljellä vain luu ja nahka. Nuo, jotka iltahämärässä olivat nuotioita viritelleet, olivat kolmesta päivästä olleet matkalla vain yhden ja kaksi päivää levänneet säästäen voimiaan siksi, kunnes rekitie oli avattu; sillä aikaa oli hän joka päivä jännittänyt voimansa äärimmilleen päästäkseen eteenpäin ja väsyttänyt vähiin henkiin koiransa.
Mutta häntä itseään ei mikään voinut lannistaa. Reippaat ja hyvinvoivat ohikulkijat kiittivät ystävällisesti häntä avusta, leveästi hymyillen tai raa'asti nauraa hohottaen; nyt hän käsitti kaiken, mutta ei vastannut sanallakaan. Ei hän mielessään tuntenut edes katkeruutta. Se oli hänestä yhdentekevää. Olihan päämäärä ja sitä vastaava todellisuus muuttumatta! Tässä oli hän ja hänen tuhat munatusinaansa, ja tuolla oli Dawson; tehtävä oli yhä sama kuin ennenkin.
Little Salmonin luona, syötyään loppuun kaiken ruokansa, kävivät koirat hänen eväittensä kimppuun, joten hän Selkirkiin asti sai tyytyä papuihin, karkeihin, ruskeihin papuihin, jotka olivat ravitsevia, mutta niin vaikeasti sulavia, että hänen vatsansa joutui epäkuntoon ja hän joka toinen tunti vääntelehti tuskasta. Mutta Selkirkissä oli yhtiön puotien ovilla ilmoitus, että Yukonille ei kahteen vuoteen ollut kulkenut laivoja ja että ruokatavarat olivat siksi huimaavasti kallistuneet. Asiamies tarjosi vaihtokauppaa: muna kupillisesta jauhoja, mutta Rasmussen pudisti päätään ja jatkoi matkaansa. Alempana aseman takana hänen onnistui ostaa hevosenvuotia koirilleen; chilcootilaiset karjakauppiaat olivat ottaneet hevoset hengiltä, ja jätteitä ja hylkypaloja kokoilivat intiaanit. Hän koetti itsekin syödä palasen nahkaa, mutta kankea karva tunkeutui hänen suussaan papujen synnyttämiin haavoihin aiheuttaen sietämättömiä tuskia.
Täällä Selkirkissä hän tapasi ensimmäiset pakolaiset nälkäänäkevästä Dawsonista, ja niiden jäljestä pitkin matkaa saapui surullisena saattona toisia. Kaikilla oli sama valitusvirsi: "Ei ole ruokatavaroita. Ei ole ruokatavaroita, oli pakko lähteä." — "Nyt jo piilottavat kynttilätkin laskien, että ne kallistuvat kevääseen." — "Jauhot maksavat puolitoista dollaria naula, eikä niitä ole kaupankaan."
"Munatko?" vastattiin hänelle. "Dollarin kappale, mutta niitäkään ei ole."
Rasmussen teki nopean laskelman.
"Kaksitoistatuhatta dollaria", lausui hän ääneen.
"Mitä?" kysyi vastaantulija.
"Ei mitään", vastasi hän hoputtaen koiriaan.