"Menkää helvettiin", toisti Rasmussen hiljaa, "pois täältä!"
Murray tuijotti häneen ymmällä ja poistui varovasti, selkä edellä, hellittämättä katsettaan hänestä.
Rasmussen seurasi häntä ulos ja päästeli koirat valjaista. Heitettyään niille kaiken ostamansa lohen hän purki hihnan reestä. Sitten hän palasi majaan ja pani oven salpaan. Palaneen lihan käry sai hänen silmänsä kirvelemään. Hän nousi penkille, jota käytettiin makuutilana, heitti hihnan kattohirren ylitse ja mittasi katseellaan sen pituuden. Luultavasti se ei häntä tyydyttänyt, sillä hän nosti penkille vielä jakkaran, jolle kiipesi. Tehtyään hihnaan silmukan ja pujoteltuaan siihen päänsä hän solmi sen lujasti kiinni toisesta päästä. Sitten hän potkaisi jakkaran aitansa.
RAJALLA
Viimeinen lihapalanen. Morgansonin ei ollut tapana pitää lukua vatsastaan. Tosiaankin hän suorastaan laiminlöi sen vaatimukset, ajatteli sitä harvoin ja vielä harvemmin oli sen takia huolissaan. Mutta nyt, oltuaan jatkuvasti vailla muutakaan hauskuutta ja mukavuutta, hän tunsi yksinpä suolaisen silavapalan nähdessäänkin suurta ja erikoista nautintoa.
Hänen kasvojensa ilme oli ahnas ja nälkäinen. Posket olivat aivan kuopilla, ja nahka poskipäillä näytti liian pingoittuneelta, ikäänkuin olisi ollut ratkeamaisillaan ensimmäisestä äkillisestä liikkeestä. Samentuneet, kerran siniset silmät ilmaisivat hämmennystä. Niissä oli epäilystä ja pelkoa ja painostavaa tuntoa jostakin uhkaavasta ja lepyttämättömästä. Luonnostaan ohuet huulet olivat ajan mittaan käyneet vieläkin ohuemmiksi. Nyt ne koneellisesti pyrkivät kiiltävää keittoastiaa kohti.
Morganson irroitti siitä huomionsa ja veti taskustaan piipun. Hän loi siihen läpitunkevan, tutkivan katseen ja kopautti sitä hajamielisesti muutaman kerran kämmenpohjaansa. Ottaen esille tupakkakukkaron hän alkoi huolellisesti koota tupakanmuruja. Tulos oli säälittävän huono. Morganson alkoi kopeloida taskujaan ja veti sieltä peukalon ja etusormen välissä hienoa poroa. Toisinaan löytyi tuon roskan joukosta tupakanhitusiakin, jotka hän keräsi suurimmalla huolella. Eikä Morganson välittänyt, vaikka kertyneeseen tupakkakasaan joutui muitakin, tupakalle aivan vieraita aineksia.
Sitten hän tahallaankin lisäsi joukkoon pieniä, tarpeeksi kovia karvakuituja, joita löysi taskujensa pohjalta. Neljännestunnin kuluttua hän jotenkuten oli saanut piippunsa täyteen, sytytti sen tulisijasta ja lämmittääkseen mokkasiineihin verhottuja jalkojaan siirtyi lähemmäksi tulta. Vaikka hän poltti hyvin säästeliäästi vetäen tuskin ollenkaan savuja, oli hän pian polttanut piipullisen loppuun, mutta vielä kauan sen jälkeenkin hän istuskeli kääntämättä katsettaan hiipuvasta hiilloksesta.
Vähitellen hänen silmiensä surullinen ilme vaihtui päättäväiseksi. Vihdoinkin hän aikoi lähteä matkalle ja — totta kyllä — sangen vaivalloiselle matkalle.
Hänen kasvonsa kävivät yhä ankarammiksi, saivat suorastaan sudenomaisen ilmeen, ja ohuet huulet, tiukasti yhteenpuristettuina, näyttivät vielä ohuemmilta.