"No, no, älkää ujostelko", rohkaisi häntä ravintoloitsija, "juokaa kuin mies."
Morganson kumosi pullon ja täytti lasin reunojaan myöten. Hän joi hitaasti nauttien juoman ihmeellisestä tulesta, joka poltti kieltä, valui lämmittävänä virtana kurkkuun ja lempeästi ja hyväillen täytti vatsan.
"Keripukki vai?" tiedusteli ravintoloitsija.
"On sitäkin vähän", vastasi toinen, "mutta ei se ole vielä turvottanut; kenties pääsen Dyeaan, jossa saan tuoreita hedelmiä ja ajan sen ruumiistani."
"Sanani annan, ettette pääse", lausui ravintoloitsija osaaottavasti hymyillen. "Koiria teillä ei ole eikä rahaa, ja sitten vielä keripukki! Mutta tiedättekös mitä, teidän sijassanne minä joisin petäjänkuoriteetä."
Puolen tunnin kuluttua Morganson hyvästeli ja lähti majatalosta. Uudelleen hän ponnistihe haavoittunein olkapäin köyttä vasten ja suuntasi kulkunsa jokitietä myöten etelää kohti. Tunnin taivallettuaan hän pysähtyi. Joen luona, oikealla, jyrkän käänteen alapuolella oli pieni viettävä tasanko. Morganson jätti rekensä ja kulki ontuen puoli mailia loivaa rinnettä. Sadan askelen päässä joesta avautui aivan tasainen laakso, jossa kasvoi tiheässä virginialaisia poppeleita. Hän suuntausi puita kasvavan paikan halki Yukonin rantaa kohti. Tie kulki rannalla noudattaen joen uomaa, mutta Morganson ei laskeutunut sinne. Etelässä Selkirkin suunnalla näkyi tie lumessa enemmän kuin mailin matkan, mutta pohjoisessa Minton suunnalla se katosi näkyvistä neljännesmailin päässä.
Morganson näytti hyvin tyytyväiseltä havaintoonsa ja palasi omia jälkiään takaisin rekensä luo. Hän nojautui nuoraa vasten ja alkoi raahata rekeä tasangon halki. Oli hyvin vaikea saada rekeä kulkemaan pehmeässä, äskensataneessa lumessa. Sen lisäksi takertui risukko kaiken aikaa jalkoihin, ja suurella vaivalla Morganson taivalsi puoli mailia. Pimeä yö oli jo saapunut, kun hän pystytti pienen teltan, laittoi kuntoon peltiuunin ja pilkkoi puita tehdäkseen tulen. Kynttilöitä ei hänellä ollut, joten hän juotuaan teetä ryömi viivyttelemättä peitteiden alle.
Aamulla herättyään hän pani kintaat käteensä, laski alas lakinkorvalliset ja läksi metsän halki Yukon-joelle päin. Samoin kuin edellisenä päivänä ei hän nytkään mennyt aivan rantaan asti, vaan lyöden kämmeniinsä ja polkien jalkojaan pitääkseen ruumiinsa lämpimänä ja verensä liikkeessä vakoili tunnin ajan tietä ja palasi sitten teltalleen syömään aamiaista. Peltirasiassa oli enää vain hyvin vähän teetä, ei enempää kuin viisi, kuusi keitosta. Mutta Morganson otti niin mitättömän hitusen teetä, että sitä tuntui riittävän loppumattomiin. Koko ruokavarasto käsitti puoli säkillistä jauhoja ja puoli peltiastiaa korppuja. Hän sekoitti korppuja veteen, kiehautti sekoituksen ja söi hyvin hitaasti, kuvaamattomalla nautinnolla pureskellen joka palaa. Syötyään kolme korppua hän epäröi, mietti hetkisen, kurottausi ottamaan neljättä, mutta pidätti kätensä puolitiessä. Hän otti jauhosäkin tarkasteltavakseen, nosti sen ilmaan ja punnitsi sitä kädessään.
"Pariksi viikkoa riittää", lausui hän ääneen. "Kenties kolmeksikin", lisäsi hän työntäen korput luotaan.
Hän pisti kintaat käteensä, käänsi alas lakinkorvalliset, otti pyssyn ja läksi vakoilupaikalleen metsään. Siellä hän istui kyykkysilleen lumeen ja saattoi nyt näkymättömänä seurata, mitä tiellä tapahtui. Täydellisen toimettomuutensa takia hän alkoi tuntea pakkasen puristusta ja nipistelyä. Silloin Morganson laski pyssyn polvilleen ja alkoi heiluttaa käsiään joka suuntaan. Vähitellen särky jaloissa kävi sietämättömäksi. Morganson siirtyi yhä ylemmäksi rannasta ja raskaasti, silminnähtävää tuskaa tuntien, asteli puiden lomassa edestakaisin. Välistä hän laskeutui alemmaksi ja silmäili ylös- ja alaspäin jälkiä myöten, aivan kuin olisi tahtonsa voimalla voinut loihtia sinne ihmisen. Lyhyt talviaamu, joka sentään tuntui Morgansonista iäisyydeltä, kului, mutta tiellä ei näkynyt ketään.