Päivällä odotus oli helpompaa. Lämpö nousi, ja pian alkoi sataa kuivaa, hienoa ja kristallimaista lunta. Ei tuullut, ja lumi putoili aivan luotisuoraan, hiljaa ja uuvuttavasti.
Nojaten päänsä polviaan vasten hän silmät ummessa jatkoi vakoiluaan ainoastaan kuulonsa avulla. Mutta kaikkialla oli hiljaista. Syvää äänettömyyttä eivät häirinneet ajajain huudot, ei jalasten kitinä eikä koirain haukku. Hämärissä hän palasi teltalleen, pilkkoi puita, söi kaksi korppua ja ryömi peitteen alle. Hän nukkui hyvin rauhattomasti, heittelehti puolelta toiselle ja ähki unissaan; keskellä yötä hän nousi ja söi vielä yhden korpun.
Pakkanen kiristyi päivä päivältä. Huolimatta kuumasta petäjänkuoriteestä, jota hän joi suuret määrät, ei neljä korppua riittänyt pitämään hänen ruumistaan lämpimänä, ja hänen täytyi korottaa päiväannoksensa kuuteen korppuun — kolme aamulla ja kolme illalla. Päivällä hän ei syönyt mitään tyytyen muutamaan lasilliseen mietoa, mutta oikeata teetä. Ohjelma pysyi muuttumattomana. Aamulla kolme korppua, päivällä teetä, illalla kolme korppua. Väliajoilla hän keripukin takia joi petäjänkuoriteetä. Muutaman päivän kuluttua hän huomasi valikoivansa kaikkein isoimpia korppuja, ja ankaran taistelun jälkeen hän tyytyi ottamaan vuorotellen isompia ja pienempiä korppuja.
Viidentenä päivänä näkyi tiellä liikettä. Etelän puolelle ilmaantui tumma esine ja alkoi vähitellen kasvaa. Morganson oli varuillaan. Hän tarttui pyssyynsä, tarkasteli sitä, laski sitten hanan puoliksi ja lämmittääkseen kohmettunutta kättään veti siihen molemmat kintaat. Hetki hetkeltä kävi Morganson yhä kiihoittuneemmaksi ja hermostuneemmaksi — hän milloin kohotti, milloin laski taas hanan — mutta mies olikin intiaani, ja väijyjä pudotti pyssyn polvilleen huoahtaen pettymyksestä. Intiaani meni ohitse ja hävisi puiden taa Minton suunnalle.
Morganson sai uuden aatteen, ja hukkaamatta aikaa vaihtoi hän vanhan vartiopaikkansa, missä oli istunut kyykkysillään, uuteen. Siellä hän virginialaisten poppelien suojassa saattoi tähystellä oikealle ja vasemmalle tien suuntaan.
Hän ei kertaakaan mennyt tielle asti. Se ei ollut tarpeenkaan, sillä puiden takana hän oli täydessä turvassa, ja jokainen ohikulkija tai -ajaja oli häntä pyssynkantamaa lähempänä.
Sitä mukaa kuin yöt pitenivät, lyhenivät hänen päivittäiset vartiovuoronsa. Kerran yöllä hän kuuli värähtelevää kulkusten helinää, mutta pimeässä se oli yhtä kaikki.
Silminnähtävästi oli kaikki häntä vastaan. Lannistumattoman itsepintaisena, kärsien sanomattomasti kylmästä ja keripukista, hän istui kokonaista kymmenen päivää vahtipaikallaan, mutta turhaan. Koko aikana vain yksi ainoa intiaani, jonka rosvoamisesta ei olisi rikastunut, kulki ohitse päiväsaikaan; vasta nyt yöllä, läpinäkymättömässä pimeydessä, sivuutti rekiä, ihmisiä ja koiria matkalla etelään, kohti merta, aurinkoa ja sivistystä.
Kaikkia ohikulkevia rekiä hän katseli samoin silmin. Ne olivat elämän lähde — hänen elämänsä. Hän kuihtui teltassaan paljaalla lumella, nääntyi ruoan puutteessa eikä, sairas kun oli, päässyt omin neuvoin eteenpäin. Mutta rekien eteen oli valjastettu koirat, jotka mukavasti ja vaivatta kuljettaisivat hänet lämpimiin seutuihin; reissä oli ruokaa, joka liekin tavoin elvyttäisi hänen sammuvan elonkipinänsä; oli rahaa, joka lähentäisi hänet mereen, aurinkoon ja sivistykseen. Meri, aurinko ja sivistys olivat muuttuneet hänelle elämän, hänen elämänsä, vertauskuviksi ja olivat kuin rekiin ladottu ihmeellinen kuorma, jota hän jo niin monena päivänä ja niin kärsimättömästi ja turhaan oli odottanut… Nuo ajatukset seurasivat häntä niin lakkaamatta, että hän vähitellen alkoi pitää itseään putipuhtaaksi ryöstettynä. Niin, hänet oli ryöstetty, — hänen ryöstäjänsä olivat ne, joita hän odotti, joiden piti ajaa ohitse kallisarvoisena kuormanaan ihmiselämä.
Jauhovarasto väheni, ja hän alkoi taas noudattaa vanhaa elintapaansa: kaksi korppua aamuin illoin. Siitä hän yhä enemmän tunsi heikontuvansa, ja pakkanen nipisteli entistään äkäisemmin… Keripukki oli joutunut uuteen vaiheeseen. Iho ei enää kyennyt läpäisemään kaikkia epäpuhtaita aineksia, joita oli kerääntynyt vereen, ja ruumis alkoi turvota. Ensin paisuivat jalat, ja tuskallinen särky ei antanut rauhaa öisin. Turvotuksen jatkuessa lisääntyi kipukin.