Sen lisäksi saapui pakkaskausi. Lämpömittari laskeutui yhä alemmaksi — neljäkymmentä, viisikymmentä, kuusikymmentä astetta alapuolelle nollan… Lämpömittaria ei hänellä tietystikään ollut, mutta hän määritteli lämpötilan erityisten merkkien avulla, jotka jokainen pohjoisessa ilmastossa elänyt tuntee — lumeen kaadetun veden loiskeesta, pakkasen nipistelystä ja siitä, kuinka nopeasti hengitys jäähtyi ja hienona huurteena laskeutui teltan kangasseinille ja katolle.
Hän jännitti kaikki voimansa, taisteli pakkasta vastaan ja jatkoi tähystystään rannalla, mutta hän oli heikko, hyvin heikko, ja pakkanen puri helposti ja syvälle hampaansa häneen ajaen hänet telttaan tulen äärestä turvaa hakemaan. Hänen nenänsä ja poskensa olivat paleltuneet ja mustuneet. Samoin hän palellutti vasemman käden peukalonsa ja tiesi siten menettävänsä jäsenen. Se oli hirvittävää, ilkeää pilaa. Sillä juuri siihen aikaan, kun pakkanen ajoi hänet telttaansa, syntyi elämää tiellä. Ensimmäisenä päivänä sivuutti kolme paria rekiä, toisena kaksi paria. Hän kokosi viimeiset voimansa ja läksi rannalle tähystellen siellä puolen tunnin ajan ja pakeni sitten telttaan, mutta heti sen jälkeen ajoi reki sivuitse.
Kun pakkaskausi loppui ja Morganson saattoi viipyä pitemmän ajan vahtipaikallaan, loppui liike taas tieltä.
Kokonaisen viikon hän kyykötti väijyntäpaikassaan tarkastellen tietä, mutta mitään elonmerkkiä ei näkynyt. Hän ei ollut koskaan kuvitellut voivansa niin paljon kärsiä.
Muutaman päivän kuluttua sivuutti hänet osasto luoteisen poliisivartioston miehiä. Niitä oli kaksikymmentä henkeä mukanaan paljon rekiä ja koiria. Morganson istui väijyntäpaikassaan poliisien vähintäkään aavistamatta kuolemanvaaraa, joka uhkasi heitä kahden askelen päässä heistä piileskelevän puolikuolleen olennon taholta.
Paleltunut sormi tuotti hänelle paljon huolta. Koettaen jollakin tavoin pitää sitä lämpimänä hän otti vähän väliä kintaan kädestään ja työnsi käden paitansa alle likistäen sitä ihoaan vasten. Postinkuljettaja ajoi ohitse, mutta Morganson antoi hänen rauhassa mennä menojaan. Postinkuljettaja oli arvokas henkilö, jonka ahdistaja olisi epäilemättä heti otettu kiinni.
Seuraavana päivänä Morgansonin syötyä viimeisen jauhoannoksen alkoi sataa lunta ja ilma siis lämpeni. Kaikki kahdeksan tuntia, minkä lämmintä säätä kesti, hän istui rannalla, istui liikahtamatta, nähden nälkää, istui sairaalloisen kärsivällisenä muistuttaen isoa ahnasta hämähäkkiä, joka odottaa saalistaan. Mutta saalista ei kuulunut, ja hämärissä hän taas laahusti telttaansa, missä joi aimo annoksen petäjänkuoriteetä ja kuumaa vettä. Sitten hän ryömi levolle.
Seuraavana päivänä olosuhteet muuttuivat parempaan päin. Tiukkaan puristunut rengas näytti höltyvän. Juuri teltasta lähtiessään hän huomasi kookkaan hirven, joka puolen mailin päässä kulki laakson poikki. Ensi hetkenä tunsi Morganson veren nopeasti virtaavan suonissaan, mutta sitten hänet valtasi hirveä väsymys. Tuskallinen pyörrytys pakotti hänet istumaan, mutta hän hypähti seisaalleen, tarttui pyssyynsä ja tähtäsi huolellisesti. Ensimmäinen laukaus osui kohti. Hän tiesi sen. Mutta hirvi muutti suuntaansa ja kääntyi rinnettä kohti, joka metsäisenä reunusti laaksoa. Menettäen malttinsa ampui Morganson laukauksen toisensa jälkeen, mutta pysähtyi äkkiä huomattuaan tuhlaavansa turhaan kuulia, joita hän tarvitsi tuon elämää tuovan kuorman valtaamiseen, kun kiihkeän hartaasti odotetut reet toisivat sen hänen luokseen. Hän lakkasi ampumasta ja kohdisti koko huomionsa eläimen kulkusuuntaan. Korkealla puiden keskessä avautuvalla töyräällä hän huomasi hongantyven. Hän laski, että hirvi tulisi juoksemaan juuri tuon kannon sivuitse, ja päätti ampua silloin vielä yhden laukauksen. Hän tähtäsi kannon yli tyhjään avaruuteen tukien vasemmalla kädellään tärähtelevää asetta. Ja juuri hetkellä, jolloin hirvi ilmaantui hänen näköpiiriinsä ja kohotti etujalkansa hyppäykseen, Morganson painoi liipaisinta. Hirvi hypähti ilmaan hienon lumen ryöpsähtäessä pilvinä sen ympärillä ja kaatui maahan. Morganson juoksi kummulle. Tai ainakin koetti juosta. Hän tunsi äkkiä heräävänsä kuin horroksesta ja koettavansa nousta jaloilleen. Hän alkoi kulkea hitaammin, ajoittain pysähtyen ja hengittäen raskaasti. Vihdoin hän ryömien kiipesi puuntyven yli. Hänen edessään oli kuollut hirvi. Hän lysähti raskaasti sen päälle ja ratkesi nauruun. Peitti kasvot kintaisiinsa ja nauroi tyrskien ja vavahdellen.
Suunnattomin tahdonponnistuksin hän voitti hermostumisensa. Sitten hän otti metsästyspuukkonsa ja alkoi leikellä sillä niin joutuisaan kuin paleltuneelta sormeltaan saattoi. Hän ei tahtonut kuluttaa turhaan aikaansa eläimen nylkemiseen, vaan paloitteli sen nahkoineen päivineen. Se oli lihavaa klondykelaista lajia.
Lopetettuaan työnsä hän valitsi noin sadan naulan painoisen lihapalan ja alkoi raahata sitä teltalleen, mutta lumi oli pehmeätä, ja Morgansonin voimat eivät sellaiseen työhön riittäneet. Silloin hän leikkasi kaksikymmennaulaisen palan ja vähän väliä pysähtyen kantoi sen telttaan. Siellä hän paistoi palan lihaa, mutta söi vain pienen murto-osan siitä; sitten hän palasi koneellisesti tähystyspaikalleen metsään. Äskensataneessa lumessa näkyi jalastenjäljet. Hänen askarrellessaan hirven kimpussa oli hänen ohitseen taas ajanut tuollainen elämää tuova kuorma. Mutta nyt se ei hänestä tuntunut tappiolta; hän oli iloinen, että reki oli sivuuttanut hänet nyt, kun hän oli tappanut hirven, mikä kokonaan muutti hänen suunnitelmansa. Ei hänen tarvinnut enää odottaa rekeä ja kuormaa! Hirvihän oli se kallisarvoinen, elämää tuova kuorma. Hän myy hirvenlihat, ostaa Mintossa parin koiria, ruokaa ja tupakkaa, ja nopeajalkaiset vetoeläimet kiidättävät hänet tuota pikaa etelään — sinne, missä on meri, aurinko ja sivistys.