Hänen tuli yht'äkkiä nälkä. Hämärä, yksitoikkoinen nälän tuska oli muuttunut kirpeäksi, vähemmän tuskalliseksi tunteeksi. Hän laahusti takaisin telttaansa, paistoi palan lihaa, poltti kokonaista kaksi piipullista käytettyjä, kuivattuja teelehtiä, söi vielä palan hirvenlihaa, tunsi pitkästä aikaa voimainsa palaavan, meni pilkkomaan puita ja palattuaan taas söi. Hänen nälkänsä oli kehittynyt kuin sairaudeksi, joka vaati, että hän aivan lyhyiden väliaikojen jälkeen yhä uudelleen nautti ruokaa. Hän koetti valita pienempiä paloja, mutta huomasi pian paistavansa niitä sitä useammin. Äkkiä jysähti hänen päähänsä ajatus pedoista, jotka voisivat syödä hänen saaliinsa, ja ottaen mukaansa kirveen ja nuoraa hän kompuroi mäelle. Hän katkaisi muutamia nuoria puita, kuori ne ja rakensi niistä jonkinlaisen lavan. Hän oivalsi itsekin, ettei sellainen laite ollut läheskään riittävä turvapaikka ruokatavaroille. Mutta heikoilla voimillaan hän ei saanut kokoon mitään parempaakaan. Vasta illalla hän sai valmiiksi vaikean työnsä, joka uuvutti hänet kokonaan.
Palattuaan telttaan hän ryhtyi jatkamaan pitojaan. Hän ei kaivannut ystäviä eikä juomatovereita. Parempaa toveria kuin vatsansa ei hän voinut löytää. Hän paistoi muutamia lihapaloja, söi jonkun naulan lihaa ja keitti oikeata ja hyvin väkevää teetä. Teeannos oli viimeinen, mutta se ei häntä paljoa surettanut. Aamulla hän ostaisi teetä Mintossa. Tuntien, että hänen oli mahdoton syödä enempää, sytytti hän piippunsa ja poltti koko kuivaamiensa käytettyjen teelehtien varaston. Vähät siitä! Aamullahan hänellä on oikeata tupakkaa! Hän kopisti tuhan piipustaan, käristi viimeisen lihapalan ja syötyään sen meni maata. Hän oli syönyt itsensä niin täyteen, että luuli halkeavansa. Hetken kuluttua hän sentään vielä ryömi peitteen alta ja söi hyvän palan lihaa.
Aamulla hän heräsi kuin vuorokausia kestäneestä raskaasta unesta. Hänen korvissaan humisi oudosti. Hän ei tietänyt missä oli ja katseli ympärilleen tylsästi, mitään käsittämättä, kunnes hänen silmänsä osuivat keittoastiaan ja siinä olevaan puoliksi syötyyn lihapalaan. Silloin hän muisti kaikki ja nousten nopeasti tilaltaan alkoi kuunnella outoja ääniä. Sinertyneiltä huulilta pääsi kirous. Keripukin vaivaamat jalat horjuivat hänen allaan, ja hän voihkasi tukahdutetusta tuskasta. Hieman rauhoituttuaan hän alkoi vetää jalkoihinsa mokkasiineja ja lähti sitten ulos teltasta.
Läheltä hirvenlihojen säilytyspaikkaa kuului epäselvää lousketta ja murinaa. Välistä kajahti lyhyt, terävä haukahdus. Huolimatta ankarasta kivusta Morganson joudutti askeleitaan ja huusi kaukaa äänekkäästi ja uhkaavasti. Hän oli saanut näkyviinsä susilauman, joka juoksenteli hajallaan hangella, ja maahan kaadetun puisen lavan. Nähtävästi olivat sudet syöneet kyllikseen ja juoksivat nyt tiehensä odottamatta lisää uhkauksia.
Hän älysi, kuinka onnettomuuden oli täytynyt tapahtua. Sudet olivat vainunneet saaliin. Yksi niistä oli loikannut lavalle hongantyveltä — sen osoittivat selvästi jäljet. Hän ei ollut unissaankaan luullut suden pystyvän sellaiseen hyppyyn. Ensimmäistä oli seurannut toinen, sitten kolmas ja neljäs, jolloin teline oli luhistunut maahan!
Hänen silmissään oli ankara ja kostonhaluinen ilme jonkun aikaa; sitten ne saivat tavallisen sävynsä, kasvot kuvastivat päättäväisyyttä, ja Morganson kokosi huolellisesti kaikki luupalaset, sekä enemmän että vähemmän puhtaaksi syödyt. Niissä oli ydintä, sen hän tiesi.
Koko aamu kului hirvenjätteiden kuljetukseen teltalle. Siellä täällä lumessa oli vielä syömättömiä lihapaloja; sitäpaitsi oli hänellä jäljellä kymmenkunta naulaa siitä palasta, jonka hän oli edellisenä päivänä vienyt telttaan.
"Muutamaksi viikoksi se riittää", mietti hän katsellen lihakasaa.
Pohjola oli opettanut hänet näkemään nälkää ja elämään sentään. Hän puhdisti pyssynsä ja laski jäljelläolevat panokset. Seitsemän kappaletta! Hän latasi pyssyn ja laahusti rannalle vartiopaikalleen, minne jäi koko päiväksi. Hän vakoili tietä koko viikon, mutta mikään ei häirinnyt vallitsevaa hiljaisuutta. Vaikka keripukki kävi yhä tuskallisemmaksi ja tuntuvammaksi, oli hänen tilansa hyvän ravinnon vuoksi oivallinen. Hän eli pääasiassa hirvenluista keittämällään liemellä. Liemi kävi yhä miedommaksi, sitä mukaa kuin hän hakattuaan luut rikki keitti niitä yhä uudelleen. Mutta kiehuvaan veteen sekoitettu lihaliemi oli hänestä oivallista ravintoa, ja hän tunsi itsensä voimakkaammaksi kuin ennen hirven tappoa.
Seuraavalla viikolla Morgansonin ajatukset saivat uuden ja varsin odottamattoman suunnan. Hän olisi yht'äkkiä halunnut tietää, mikä viikon ja kuukauden päivä oli. Tuo halu muuttui vähitellen jonkinlaiseksi päähänpistoksi. Hän laski ja mietti asiaa kaikin tavoin, mutta sai joka kerta erilaisen tuloksen. Istuessaan väijyksissä aamusta iltaan hän ajatteli vain sitä. Eikä siinä kyllin, vaan hän pohti samaa herätessään ja levolle mennessäänkin. Useamman kerran hän heräsi keskellä yötä ja makasi tuntikausia valveilla miettien tuota arvoitusta. Oikeastaan ei koko ajantieto merkinnyt hänelle mitään, mutta siitä huolimatta hänen uteliaisuutensa kasvoi yhä voimakkaammaksi, kunnes se oli yhtä kiihkeä kuin nälkä tai elämisenhalu. Viimein se sai hänestä voiton ja pakotti hänet lähtemään Mintoon — ottamaan asiasta selvää.