Oli jo pimeä hänen saapuessaan kaupunkiin, mutta se oli vain mieleen hänelle. Kukaan ei häntä huomannut. Sitäpaitsi hän tiesi saavansa paluumatkalle kuutamon. Hän nousi ylös rantatörmää ja kolkutti ravintolan oveen. Valo häikäisi häntä, vaikka sen alkulähteenä oli ainoastaan pari kituvaa kynttilää, — mutta hänhän olikin pitkät ajat elänyt aivan pilkkopimeässä teltassa. Totuttuaan valoon hän huomasi kolme henkilöä istumassa uunin luona. Ne olivat matkustavaisia, päätteli hän heti. "Ja kosk'eivät he vielä ole kulkeneet ohitseni, täytyy heidän tehdä se tänään tai huomenna."
Ravintoloitsija vihelsi pitkään ja ihmettelevästi.
"Ja minä kun luulin, että te olitte jo kuollut", sanoi hän.
"Kuinka niin?" kysyi Morganson värähtelevin äänin.
Hän oli unohtanut keskustelutaidon eikä tuntenut omaa ääntänsä, joka kuulosti hänestä liian käheältä ja vieraalta.
"Kolmatta kuukautta olen jo pitänyt teitä kuolleena", lausui ravintoloitsija. "Tehän läksitte etelää kohti, mutta Selkirkissä ette ole käynyt. Missä olette ollut?"
"Puunhakkuussa olin, laivayhtiön metsässä", valehteli Morganson änkkäillen.
Hän ei vieläkään ollut tottunut omaan ääneensä. Hän hoiperteli tarjoilupöydän luo ja nojasi siihen. Hän älysi hyvin, että hänen nyt täytyi valehdella yhtä päättävästi kuin oli alkanutkin. Veri kiersi villisti ja epätasaisesti hänen suonissaan; koettaen kaikin tavoin säilyttää huolettoman välinpitämättömän ilmeen kasvoillaan, hän ei kumminkaan voinut olla katselematta kolmea matkustavaista tulisijan luona. Niillä oli hallussaan elämä — hänen elämänsä.
"Mutta minne hävisitte, perhanassa, näin pitkäksi aikaa?" kysyi ravintoloitsija.
"Elelin rannalla", vastasi Morganson. "Tein mahdottoman määrän halkoja."