Ravintoloitsija nyökäytti päätään.
"Niinkö on laita? Kuulinhan minä kyllä jonkun kerran hakkuuta. Te siellä siis mäikyttelittekin. No, juodaanpas sitten hiukan sen asian harjakaisia!"
Morganson tarttui lujasti tarjoilupöytään. Juodako? Hän olisi ollut valmis syleilemään tuon ihmisen polvia ja suutelemaan hänen jalanjälkiään. Hän koetti turhaan ilmaista myöntymystään, mutta ravintoloitsija ei odottanut vastausta, vaan oli jo tuonut pöydälle pullon.
"Millä te elätitte itsenne siellä?" kysyi ravintoloitsija. "Olette koko lailla huonon näköinen. Oikein huonon näköinen. Kummallista, ettette paleltunut puita hakatessanne."
Morganson joi ahnaasti viskyä.
"Tein työtä niin kauan kuin voimia riitti", virkkoi hän. "Tuo keripukin vietävä vain oli minut tappaa. Luojan kiitos, että satuin viimein hirven jäljille — ammuin sen ja elin herroiksi. Tuo keripukki vain…" — Hän täytti lasinsa uudelleen ja lisäsi: "Luulen sentään, että petäjänkuoriteellä saan sen lähtemään."
"Juokaa vielä", kehoitti ravintoloitsija.
Kaksi lasillista viskyä osoitti piankin vaikutuksensa Morgansonin tyhjään vatsaan ja heikontuneeseen elimistöön. Äkkiä hän huomasi istuvansa laatikolla uunin luona. Vuosisatoja tuntui vierähtäneen. Kookas, leveähartiainen ja mustapartainen mies maksoi kaikki. Aivan kuin unessa hän näki, kuinka mies veti paksusta paperitukusta vihreän setelin. Ja Morgansonin harhailevissa silmissä välähti äkkiä. Sadan dollarin paperi! Elämä! Hänen elämänsä! Hän tunsi yht'äkkiä villiä, mieletöntä halua siepata rahat ja paeta.
Mustapartainen ja toinen tämän tovereista nousivat.
"No, pystyyn, Olsson", lausui edellinen vaaleatukkaiselle, punaposkiselle jättiläiselle.