Morganson joi, hyvästeli ja läksi. Taivaalla kumotti kuu, ja hän hoiperteli eteenpäin kirkkaan, hopeanhohtoisen hiljaisuuden ympäröimänä ja näki koko ajan edessään houkuttelevana elämän, — elämän sadandollarinsetelitukun hahmossa.
Hän heräsi. Oli pimeä. Hän oli nukkunut mokkasiineissaan, kintaissaan ja lakinkorvalliset alaskäännettyinä. Hän nousi niin joutuin kuin sairaudeltaan kykeni. Hän sytytti tulen ja kiehautti veden; keittäessään petäjänoksia hän huomasi aamusarastuksen ensimmäiset säteet. Silloin hän tarttui pyssyynsä ja kompuroi kauhistuneena rannalle. Istuttuaan kauan aikaa kyykkysillään hän äkkiä muisti, että petäjänkuoritee oli jäänyt juomatta.
Aamuhämärä muuttui päiväksi. Ilma oli kylmä ja kirkas. Kuusikymmentä astetta nollan alapuolella — niin määritteli Morganson. Mikään ei häirinnyt tätä napaseudun rauhaa, ja siten kului muutamia tunteja.
Äkkiä Morganson nousi tuskin kyeten tukahduttamaan kipeää voihkaisua. Hän oli kuullut etäältä miesten ääniä ja heikkoa koiranhaukuntaa. Hän alkoi huitoa käsiään sivuilleen. Eihän ollut leikin asia pidellä pyssyn lukkoa yli kuudenkymmenen asteen pakkasessa! Sitä varten oli välttämätöntä kehittää kaikki se lämpö, minkä ruumis vielä kykeni suomaan.
Miehet tulivat näkyviin puiden saartaman niemekkeen takaa. Etumaisena kulki vaaleahiuksinen jättiläinen, jonka nimeä Morganson ei saanut tietää. Hänen jäljessään veti kahdeksan koiraa John Thompsonin ohjaamaa rekeä. Viimeisenä kulkueessa oli ruotsalainen Olsson.
"Pulska mies", arvosteli häntä Morganson. Valkeaa lumimaisemaa vastaan piirtyivät ihmiset ja koirat tarkkoina, selvinä varjokuvina; ne näyttivät liikkuvan aivan koneellisesti, niinkuin pahvikuviot, joilla on vain kaksi ulottuvaisuutta. Morganson painoi pyssyn oikeaa olkapäätänsä vasten, tunsi äkkiä sormiensa jäykistyvän ja huomasi, että hänen vasen kätensä oli paljaana. Nähtävästi hän oli huomaamattaan ottanut kintaan kädestään, — nyt hän kiireesti veti sen takaisin käteensä. Ihmiset ja koirat lähestyivät yhä, ja hän näki selvästi niiden hengityksestä muodostuneen huurun hajoavan kylmään ilmaan. Kun kulkueen etumainen mies oli viidenkymmenen yardin päässä, otti Morganson kintaan oikeasta kädestään, vei etusormensa liipaisimelle ja tähtäsi. Tuskin oli laukaus kajahtanut, kun etumainen mies kiepahti ympäri ja kaatui samassa lumeen.
Hämmentyneenä Morganson ampui John Thompsonia liian alas, sillä Thompson vain horjahti ja putosi istualleen. Morganson tähtäsi ylemmäksi ja laukaisi uudelleen. John Thompson kaatui selälleen kuormansa päälle.
Nyt Morganson kohdisti koko huomionsa Olssoniin. Tämä oli lähtenyt pötkimään pakoon Mintoon päin, ja koirat, saavuttuaan paikalle, missä etumaisen kaatuneen ruumis sulki tien, pysähtyivät. Morganson laukaisi pakenevaa ruotsalaista kohti, mutta ei osannut. Olsson tuupertui istualleen lumeen. Morganson ampui vielä kaksi laukausta, mutta samalla tuloksella; hän pysähtyi aikoessaan juuri ampua kolmannen kerran. Oli vain yksi laukaus jäljellä, ja siitä laukauksesta riippui Morgansonin elämä ja kuolema.
Epätoivoisena hän seurasi Olssonin liikkeitä. Jättiläinen pyörähti hullunkurisesti, koukisti koko ruumiinsa ja lähti kuvaamattoman nopeasti juoksemaan jälkiä pitkin. Morganson kohotti taas pyssynsä ja tähtäsi. Hänen sormensa olivat jäykät ja hän löysi vaivoin liipaisimen.
"Herra, auta!" huusi hän ääneensä ja laukaisi.