Olsson kaatui selälleen, kääntyi äkkiä kasvot maata kohti ja alkoi heittää kuperkeikkaa. Vihdoin hän liikautti viimeisen kerran kättään ja jäi hievahtamattomaksi.
Morganson heitti pyssyn luotaan ja kiiruhti alas rannalle. Nyt ei ollut enää syytä piileksiä.
Hänet pysähdytti koirien kiukkuinen murina. Johtaja, tavattoman iso koira — puoleksi newfoundlantilainen, puoleksi hudsonilainen — seisoi vaaleatukkaisen jättiläisen pään luona ja seurasi pörhistetyin karvoin ja hampaitaan näyttäen jokaista Morgansonin liikettä. Muutkin seitsemän koiraa pörhistivät karvojaan ja murisivat. Morganson astui kokeiksi vielä askelen eteenpäin, mutta samassa koko lauma koetti syöksyä hänen kimppuunsa.
Silloin hän pysähtyi ja alkoi milloin uhkaavasti milloin leikillisesti puhutella eläimiä. Hänen tätä tehdessään kiintyi hänen huomionsa ensimmäiseen vainajaan, ja häntä hämmästytti kalpeus, minkä kuolema ja pakkanen olivat levittäneet tämän kasvoille. John Thompson makasi selällään reessä kuorman päällä; hänen päänsä oli vajonnut kahden säkin väliin jääneeseen aukkoon leuka ylöspäin, niin että Morganson näki ainoastaan mustan parran.
Nähdessään olevansa aivan voimaton hillitsemään koiria Morganson poikkesi tallatulta tieltä ja alkoi syvässä lumessa kahloen ja muodostaen suuren kaaren pyrkiä rekien taakse. Johtajansa esimerkkiä seuraten koko koiralauma kääntyi sinnepäin. Morganson liikkui hyvin hitaasti; hän näki selvään, kuinka eläimet kääntyivät häntä kohti, ja koetti peräytyä. Se oli vähällä onnistuakin hänelle, kun äkkiä johtaja villisti ulvoen ryntäsi eteenpäin ja upotti hampaansa hänen sääreensä. Epätoivoisin ponnistuksin Morganson riistäytyi irti.
Hän alkoi huutaa koirille, mutta hänen vihainen äänensä ei tehonnut niihin vähääkään. Ne pörhistivät karvojaan, painoivat jalkansa lujasti lumeen ja murisivat kiukkuisesti. Silloin Morganson muisti Olssonin, käänsi koirille selkänsä ja lähti kulkemaan jälkien suuntaan. Hän ei kiinnittänyt huomiota haavoittuneeseen jalkaansa, josta vuoti runsaasti verta. Valtimo oli vahingoittunut hänen sitä tietämättään.
Kaikkein enimmän ihmetytti häntä ruotsalaisen kasvojen tavaton kalpeus, tämän saman ruotsalaisen, jonka hän vast'ikään oli nähnyt niin punaposkisena ja terveyttä uhkuvana. Nyt hänen kasvonsa olivat kuin marmoria. Vaaleine hiuksineen ja silmäripsineen hän enemmän muistutti marmoriin hakattua kuvaa kuin ihmistä, joka vielä eli joitakuita minuutteja sitten.
Morganson otti kintaat kädestään ja alkoi tutkia vainajan taskuja. Ihmeekseen hän ei löytänyt kukkaroa eikä kultahiekkapussiakaan. Povitaskusta hän löysi pienen lompakon ja jäykistynein sormin hän kiireesti tarkasti sen sisällystä. Siellä oli kirjeitä ulkomaalaisin merkein ja leimoin, muutamia kuitteja, laskuja ja maksuosoituksia 800 dollarin arvosta. Siinä kaikki. Rahaa ei ollut.
Hän liikahti palatakseen rekien luo, mutta tunsi äkkiä jalkansa kuin maahan naulituiksi. Hän loi katseensa alas ja huomasi seisovansa hyytyneen veren keskellä. Repeytyneet housut ja mokkasiinit olivat punaisen jääkuoren peitossa.
Nopealla kiskaisulla hän irroitti jalkansa ja kompuroi rekiä kohti. Hänet nähdessään johtajakoira ja sen jäljestä koko lauma alkoi taas murista.