Morganson itki hiljaa ja alkoi huojutella itseään voimattomasti edestakaisin. Sitten hän irroitti silmäripsistään niihin tarttuneet jäätyneet kyynelet.
Tämä oli pilaa. Viekas kohtalo kujeili hänen kanssaan. Taivasta kohti viipottavine partoineen nauroi kuollut John Thompson hänelle.
Ymmärryksensä menettäen hän alkoi harhailla rekien ympäri milloin sekavasti ja voimattomasti kiroillen koiria, milloin rukoillen raukeasti niiltä elämäänsä, elämäänsä, joka oli noihin rekiin kuormattuna. Äkkiä hän rauhoittui. Miksi hän tässä näyttelee narrin osaa? Selvintä on hakea teltasta kirves ja palattuaan murskata sillä koirain kallot! Hän niille näyttää!
Mutta päästäkseen teltalle oli hänen kierrettävä koirat ja reet. Hän poikkesi ladulta ja kahloi pehmeässä lumessa. Äkkiä hän tuskallista pyörrytystä tuntien pysähtyi. Kaatumisen uhallakaan ei hän mennyt eteenpäin. Kauan hän seisoi hievahtamatta paikallaan, horjuen raadelluilla, kuolettavasta heikkoudesta vapisevilla jaloillaan. Hän katsahti alas ja näki taas jalkojensa ympärille hyytyneen veriläiskän. Verta tulvi aivan niinkuin äskenkin. Hän ei ollut luullut haavaa niin vakavaksi. Hän teki ponnistuksen kumartuakseen tarkastamaan jalkaansa. Silloin hänestä yht'äkkiä tuntui, kuin lumi olisi pyrkinyt ylöspäin, ja hän liikahti kuin väistääkseen iskua. Hänet valtasi hirveä pelko, ja hän ojentautui vaivoin. Häntä peloitti lumi, joka pyrki ylöspäin häntä kohti…
Sitten lumen valkea kimallus muuttui mustaksi, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Morganson ymmärsi makaavansa lumessa. Häntä ei pyörryttänyt enää. Hänen päänsä yläpuolella riippuva hämähäkinverkko oli kadonnut, mutta vieläkään ei hän voinut nousta. Ei ollut voimia, ja koko ruumis tuntui oudolta ja puisevalta. Epätoivoisin ponnistuksin hänen onnistui kääntyä kyljelleen ja saada näkyviinsä reet ja Thompsonin taivasta kohti törröttävä musta parta. Hän näki johtajakoirankin, joka nuoli tiellä poikittain makaavan miehen kasvoja.
Morganson alkoi katsella sitä hänelle oudon uteliaisuuden valtaamana. Koira oli kiihtynyt ja kärsimätön. Aika-ajoin se päästi lyhyen haukahduksen, aivan kuin herättääkseen herransa, ja piti tätä tarkoin silmällä teroittaen korvansa häneen päin ja heiluttaen häntäänsä. Viimein se istui takajaloilleen, käänsi kuononsa taivasta kohti ja alkoi valittavasti ulvoa. Koko lauma alkoi samassa ulvoa.
Nyt maatessaan lumessa ei Morganson enää tuntenut pelkoa. Hän uneksui. Hän näki itsensä kuolleena, kangistuneena, lumen peittämänä, ja tuntien syvää sääliä itseään kohtaan hän itki hetkisen. Mutta ei hän pelännyt. Sisäinen taistelu oli lakannut. Koettaessaan avata silmänsä hän huomasi, että kyynelet olivat jäätyneet niihin paksuksi kerrokseksi. Hän ei sitä koettanut edes särkeä. Hänestä oli kaikki yhdentekevää. Hän ei ollut koskaan unissaankaan luullut kuolemaa niin helpoksi, ja hän pahoitteli, että oli niin paljon kärsinyt ja taistellut turhaan näiden viikkojen kuluessa. Häntä samoinkuin kaikkia muitakin oli kuolemanpelko tuskastuttanut, mutta nyt hän oli saanut kokea, ettei kuolema tuota kärsimyksiä, vaan että kaikki hänen kärsimyksensä oli aiheuttanut — elämä. Elämä oli panetellut kuolemaa. Se oli arvotonta ja loukkaavaa.
Mutta hänen oli mahdoton vihastua ja loukkaantua. Elämän valhe ja petos eivät merkinneet enää mitään, kun hän jo lähestyi sitä rajaa, jonka yli jokaisen ihmisen on käytävä.
Häntä alkoi nukuttaa, ja hän tunsi vaipuvansa suloiseen, hellään unohdukseen, joka lupasi runsasta helpotusta ja lepoa. Hän kuuli vielä heikosti koirien ulvonnan, ja hänen aivoissaan vilahti viimeinen, silmänräpäyksellinen ajatus, että hänen ruumiinsa alistumisen vuoksi pakkanen nyt ei enää häntä kiusaa… Mutta sitten, päivän sammuessa, lakkasi hänen ajatuksensakin työskentelemästä ja valaisemasta, ja syvään huokaisten Morganson vaipui uneen.