Fortune la Perle juoksi lumessa nyyhkyttäen, ponnistaen viimeiset voimansa, kiroten kohtaloaan, Alaskaa, Nomea, kortteja ja ihmistä, jonka oli lävistänyt veitsensä terällä.
Lämmintä verta oli hyytynyt hänen käsiinsä, ja äsken eletty näytelmä oli kirkkaana hänen mielessään, — mies käsin pöydänreunaan tarttuu, hitaasti lattialle vaipuu, korttipakka hajoaa, rahat kierivät ympäri, kaikki läsnäolijat värähtävät. Äänettömyys… huudot lakkaavat yht'äkkiä, pelinoppain kolina taukoaa, kiihtyneitä, säikähtyneitä kasvoja kaikkialla; hetkellinen kuolemanhiljaisuus tuntuu kestävän iankaikkisuuden ratketen sitten huumaavaksi meluksi ja kostonääniksi, jotka karkoittavat hänet päätäpahkaa hänen takanaan mielettömänä riehuvasta kylästä.
"Onpa kuin kaikki hornanhenget olisivat päässeet irti", mutisi hän halveksuvasti kääntyen pimeään ja suunnaten pakonsa merenrantaa kohti. Tulet loistivat avatuista ovista. Kaikkialta, teltoista, hökkeleistä ja tanssisaleista riensi väkeä häntä takaa ajamaan. Ihmisten huudot ja koirien haukunta lumpeuttivat hänen korvansa ja jouduttivat hänen askeleitaan. Ja hän juoksi juoksemistaan. Mutta sitten alkoi melu vähitellen hiljetä. Takaa-ajo päättyi voimattoman kiukun purkauksiin ja tuloksettomaan etsintään. Jokin varjo vain seurasi itsepintaisesti hänen jälkiään. Vilkaistessaan taakseen hän huomasi, kuinka sen epämääräinen haamu milloin näkyi avointa lumilakeutta vasten, milloin häipyi pimeään, valaisemattomain hökkeleiden ja rannalle kumottujen veneiden väliin.
Fortune la Perle kiroili heikolla, väsymyksestä naisen itkua muistuttavalla äänellä jatkaen pakoaan röykkiöiksi kasaantuneen jään ja lukemattomien kuoppien ja telttojen lomitse. Väliin hänestä tuntui, että vaara oli välttynyt; silloin hän huohottaen väsymyksestä, hurjasti tykyttävin ohimoin vaipui maahan; mutta samassa pimeydestä sukeltava varjo saattoi hänet jatkamaan epätoivoista pakoaan. Äkkiä hänen mieleensä vilahti ajatus, joka sai hänet kylmiin väreisiin. Varjon itsepintaisuus alkoi hänestä, taikauskoisesta pelaajasta, tuntua yliluonnolliselta. Sanattomana, säälimättömänä, väistymättömänä se muistutti hänestä sallimusta, kohtaloa, joka odotti viimeistä pelisiirtoa saadakseen käteismaksun ja laskeakseen lopullisen voiton tai tappion. Fortune la Perle uskoi mahdollisiksi tuollaiset harvinaiset, hetkelliset tilanteet, jolloin ruumiiton henki, sielu, vapautuneena ajan ja paikan käsitteistä, tunkeutuu iäisyyden todellisuuteen ja lukee vapaasti elämän lait kohtalon avatusta kirjasta. Hän ei epäillyt elävänsä nyt jotakin sellaista hetkeä ja kääntyessään takaisin kylää kohti ja pyrkiessään yli lumenpeittämän jäkäläkankaan hän ei vähääkään ihmetellyt, kun varjo lähestyi häntä saaden selvemmän ja määrätymmän muodon. Epätoivoisena omasta voimattomuudestaan hän pysähtyi keskelle lumilakeutta ja käännähti ympäri. Hänen oikea kätensä hellitti nopeasti kintaan, ja tähtien heikossa kajastuksessa välkähti kohotettu revolveri.
"Älkää ampuko. Olen aseeton."
Varjo sai määrätyn muodon. Ihmisäänen kuultuaan Fortune la Perle vavahti helpotuksen tunteen tulvehtiessa hänen rintaansa.
Jos Ury Bramilla olisi ollut ase tuona iltana, jolloin hän Eldoradon penkillä istuessaan oli nähnyt murhan tapahtuvan, olisi kaikki varsin luultavasti saanut toisen käänteen eikä hän olisi lähtenyt juoksemaan pitkin Long Trulea tuon miehen jäljestä, joka oli niin toisenlainen kuin hän. Mutta kuinka tahansa, hän toisti vielä kerran:
"Älkää ampuko. Näettehän, että olen aseeton."
"Mitä hittoa sitten juoksette jäljessäni?" kysyi peluri laskien alas revolverin.
Ury Bram kohautti olkapäitään.