"Se ei mitään merkitse. Menkäämme nyt yhdessä minun luokseni."
"Minne?"
"Majaani. Se on tuolla kylän rajalla."
Ury Bramin mieletön ehdotus hämmästytti niin Fortune la Perleä, että hän polki ihmetyksestä jalkaansa lumeen käyttäen kaikki tuntemansa kiroukset.
"Kuka te olette", sanoi hän viimein, "ja keneksi luulette minua, kun kuvittelette, että tuollaisen ehdotuksen kuultuani pistän pääni valmiiseen silmukkaan?"
"Olen Ury Bram", vastasi toinen koruttomasti, "majani on kylän laidassa. En tunne teitä, mutta olette tappanut ihmisen, hihassanne on hänen vertansa. Nyt olette kuin Kain kaikkien vainooma. Teillä ei ole mihin kallistatte päänne. Mutta minun luonani on tilaa…"
"Kaiken pyhän nimessä, olkaa vaiti!" keskeytti hänet Fortune la Perle, — "taikka teen teistä toisen Abelin. Jos tahdotte auttaa minua, niin auttakaa oikealla tavalla. Mitä hyötyä minulla on majasta, kun tuhat ihmistä juoksee jäljessäni etsien minua kaikkialta? Paeta minun täytyy täältä, pois, pois, niin kauas kuin mahdollista! Voi noita kirottuja elukoita! Palan halusta kääntyä takaisin ja lopettaa vielä muutamia… Millaisia sikoja! Yksi ainoa kirkas, ihana tappelu olisi koko tämän kirotun asian loppu. Elämä on vain peliä. Ja minua se niin kylläännyttää." — Hän pysähtyi järkkyneenä, masentuneena, epätoivon partaalla. Ury Bram käyttäen hyväkseen syntynyttä äänettömyyttä alkoi puhua. Hän oli kaunopuheinen. Se oli pisin ja sanarikkain lausunto hänen elämässään lukuunottamatta erästä, jonka hän saneli toisessa paikassa paljoa myöhemmin.
"Huomatkaa siis, minkä tähden esitän teille majaani. Siellä voin teidät kätkeä niin, ettei teitä kukaan löydä. Ruokatarpeita minulla on myöskin riittävästi. Minnekään muuanne ette voi mennä. Teillä ei ole koiria, ei rekeä eikä ylipäänsä mitään, mikä on matkalla tarpeen. Meri on jäässä. St. Michael on lähin paikka. Mutta joka taholle lähetetyt takaa-ajajat ovat siellä ennen teitä. Samoin on laita Anwickin taipaleen. Lyhyesti sanoen olette umpikierroksessa. Teillä on ainoa mahdollisuus piileksiä minun luonani, kunnes kaikki on ohi. Kuukauden, ehkäpä vähemmänkin ajan kuluttua teidät unohdetaan ja voitte aivan noiden ihmisten nenän editse kulkea saman matkan ihan ilman pelkoa ja levottomuutta. Minulla on omat ajatukseni oikeudesta. Juostessani jäljestänne Eldoradosta rantalakeaa pitkin en ajatellutkaan ottaa kiinni tai ilmiantaa teitä. Katson asioita toiselta kannalta, eikä se soveltunut käsitykseeni niistä…"
Hän ei ollut ennättänyt lopettaa, kun murhaaja otti taskustaan rukouskirjan ja antoi Ury Bramin vannoa sanansa tosiksi. Revontulten keltainen kimallus valaisi heikosti näiden kahden miehen pakkasessa paljastettuja päitä heidän lujasti pidellessään avokäsin pyhää kirjaa, sillä aikaa kuin Ury lausui valansa.
Sitä valaa hän ei ajatellutkaan rikkoa eikä koskaan rikkonutkaan.