Majan ovella peluri epäillen hetkeksi pysähtyi ihmetellen tuon niin odottamatta hänen avukseen tulleen miehen kummaa käytöstä. Viimein hän voitti vastahakoisuutensa ja astui majaan. Himmeässä kynttilänvalossa hän näki varsin kodikkaan asunnon, missä ei ollut merkkiäkään syrjäisistä. Isännän puuhaillessa kahvin valmistuksessa alkoi hän nopeasti kiertää itselleen paperossia. Hänen kohmettuneet jäsenensä alkoivat vähitellen lämpimässä palautua entiselleen. Istahtaen puolittain halveksivan huolimattomasti penkille hän alkoi puhaltamainsa savupilvien läpi tarkkaavasti tutkia Uryn kasvoja. Ne olivat voimakaspiirteiset, miehekkäät, niissä oli syviä uurteita, jotka näyttivät pikemmin arvilta, eikä niitä lieventänyt pieninkään hymyn tai huumorin häive. Tiheiden, riippuvien kulmakarvojen alta tähystivät kylmät, harmaat silmät. Ulkonevat, voimakkaat poskiluut päättyivät syvään kuoppaan, alaleuka ja leukapielet todistivat horjumatonta tarkoitusperiin pyrkimistä, päämääriin, joiden täytyi matalasta otsasta päättäen olla varsin suoria ja tarpeen vaatiessa säälimättömiä. Kaikki hänessä, nenä, huulet, ääni, poimut suun ympärillä, oli karkeaa. Ihminen, jolla on sellaiset kasvonpiirteet, elää omaa yksilöllistä elämäänsä olematta tottunut kysymään neuvoa muilta; hän voi taistella yökauden itse pääenkeleitä vastaan, mutta kohtaa teidät aamulla yhtä läpitunkemattomana ja suljettuna kuin ei mitään erikoista olisi tapahtunut… Ury oli luonteeltaan ahdas, mutta syvä, ja Fortune la Perle leveine, kevytmielisine luonteineen ei häntä ollenkaan ymmärtänyt. Jos Ury olisi lauleskellut ollessaan iloisella päällä tai huokaillut suruisina hetkinään, niin Fortune olisi käsittänyt häntä; mutta hän ei kyennyt arvioimaan sielua, joka kätkeytyi noiden läpitunkemattomain, jäykkien piirteiden taa.
"Auttakaa nyt minua, herra", lausui Ury, kun kupit oli tyhjennetty. "Meidän on valmistauduttava sen tapauksen varalta, että joku vilkaisisi tänne."
Fortune mutisi nimensä ja ryhtyi uutterasti auttamaan Urya. Majan yhdellä seinällä oli päittäin nurkkaan tuettuna penkki. Varsin karkeatekoinen laite muuten, alustalleen riviin asetetuista hirsistä, jotka päältäpäin oli katettu sammalilla. Eripitkät hirret muodostivat epätasaisen katoksen. Ury poisti sammalen seinänpuolelta; kohotettuaan pois pari kolme hirttä hän sahasi poikki pääpuolessa törröttävät tukipuut; sitten hän asetti hirret jälleen paikoilleen, joten epätasainen katos jäi entiselleen. Lattian alta kaivamansa kauramatot hän asetti penkkiin muodostuneeseen aukkoon; päällimmäiseksi hän vielä levitti säkkejä, sammalia ja peitteen. Pitkin penkkiä asetettujen peitteiden kätkemänä Fortune saattoi rauhallisena maata tilallaan kenenkään mieleen juolahtamatta, että siellä oli joku.
Ensi viikkoina Nomessa tapahtuneen murhan jälkeen toimitettiin sarja tutkimuksia, joista ei päässyt vapaaksi ainoakaan maja tai teltta. Mutta Fortune loikoili koko ajan turvallisessa piilopaikassaan. Todellisuudessa Ury Bramin majasta ei pidetty paljoakaan lukua, koska siellä vähemmän kuin missään muualla maailmassa luultiin John Randolphin murhaajan piilevän. Mutta sen jälkeen kuin Urynkin majaa oli käyty katsastamassa, ryömi Fortune loukostaan ja alkoi rauhallisesti kävellä päiväkaudet majassa pelaten korttia tai polttaen loppumattoman määrän savukkeita. Vaikka hän kevytmielisine luonteineen rakastikin iloisuutta, sukkeluuksia ja naurua, niin hän kumminkin pian mukautui Uryn vaiteliaisuuteen. He puhelivat vähän ja silloinkin vain takaa-ajajain toimista ja suunnitelmista, tien laadusta ja koiranhinnoista; ja nuokin kysymykset heräsivät kuin sivumennen ja ani harvoin. Fortune mietti tähän aikaan jotakin uutta korttipeliä ja istui tuntikausia, jopa kokonaisia päiviäkin yhä sotkien ja jakaen kortteja. Järjestäen kortit pitkiin riveihin hän tarkasteli huolellisesti siten muodostuneita yhtymiä. Ja sotki ja jakoi taas kortit, kunnes tämä puuha lopulta alkoi häntä väsyttää, jolloin hän pöydän yli kumartuneena loihti mielikuvitukseensa Nomen iloiset pelihuoneet, joissa pelaajat ja katsojat viettävät ruletin lakkaamatta paukahtelevan pallon ääressä päivänsä ja yönsä. Sellaisina hetkinä hän tunsi niin painostavasti yksinäisyytensä ja pääsemättömän tilansa, että istuskeli tuntikaudet asentoaan muuttamatta. Joskus sattui, että tuo kauan pidätetty katkeruus johti intohimoisiin mielenpurkauksiin; mutta vaikka hän oli elämänsä turmellut, ei hän sitä tunnustanut.
"Elämä on kehnoa peliä", vatkasi hän alinomaa valittaen kohtalonsa muuttelevaisuutta. "Minua ei ole vedellyt koskaan. Paha sallimus on merkinnyt minut jo syntyessäni. Äitini maidossa olen imenyt huonon onnen. Kun äitini minua kantoi, heitettiin hänelle väärät pelinopat, ja minä synnyin vain todistamaan hänen häviötään. Mutta ei hänellä olisi ollut oikeutta moittia minua siitä ja katsella minua kuin elotonta korttipakkaa. Ja sentään hän teki niin, ja kuinka usein vielä! Miks'ei hän lahjoittanut minulle rikkautta? Miks'ei sitä tehnyt yhteiskunta? Miksi jäin Seattleen ilman penniäkään? Miksi saavuin Nomeen elääkseni siellä kuin sika? Miksi poikkesin Eldoradoon? Olinhan aikonut mennä Big Pittin luo, ja Eldoradoon juoksin vain hetkeksi, tikkuja lainaamaan. Miksi minulta loppuivat tikut? Miksi mieleni teki tupakoida? Näettehän, että kaikki vei yhtäänne, kaikki pikkuseikat ja vähäpätöisyydetkin. Koko elämäni on edeltäpäin määrätty jo ennen syntymääni. Siksi on kaikki niin käynytkin. Siksi tapasin John Randolphin pelinoppineen! Olkoon hän kirottu! Hän sai, mitä hänelle kuuluu! Miks'ei hän hillinnyt kieltään? Miks'ei hän luovuttanut minulle häviötäni takaisin? Näkihän hän, että olin perikadon partaalla. Miks'ei hän hillinnyt itseään? Oi miksi? Miksi? Miksi?" — Ja Fortune la Perle alkoi harhailla ympäri huonetta turhaan hakien vastausta kysymyksiinsä.
Näiden kohtausten aikana Ury oli tavallisesti äänettä, pysyen aivan tyynenä. Ainoastaan hänen harmaiden silmiensä katse kävi aivan kuin himmeämmäksi ja raskasilmeisemmäksi. Näytti kuin ei asia olisi herättänyt laisinkaan hänen mielenkiintoaan. Mitään yhteistä ei näillä kahdella ihmisellä todellisuudessa ollutkaan. Ja tuo tosiasia se juuri ihmetyttikin Fortunea, sillä hän ei voinut käsittää, mikä oli saattanut Uryn häntä auttamaan.
Mutta odotusaika alkoi loppua. Verenjanon täytyi kylässä väistyä kullanjanon tieltä. John Randolphin murha siirtyi vähitellen muistotietojen joukkoon. Ja asia päättyi siihen. Jos murhaaja olisi äkkiä ilmestynyt Nomen väestön keskuuteen, ei se tietystikään olisi rauhoittunut, ennenkuin tämä olisi saanut ansaitsemansa palkan. Mutta nyt ei kysymystä Fortune la Perlen olinpaikasta pidetty minään elinkysymyksenä. Vuoristopurojen uomissa ja niiden kaltevilla kivikkorannoilla oli paljon kultaa. Kun meri vapautui jäistä, siirtyivät kullanetsijät avarine pusseineen sinne, missä elämän hyvä oli saatavissa niin suunnattoman halvalla.
Eräänä yönä Ury Bram Fortunen auttamana valjasti koirat ja varusti reet, ja molemmat lähtivät jäätä myöten etelään. Mutta sitä suuntaa he eivät noudattaneet koko aikaa. St. Michaelin luota he kääntyivät länttä kohti edeten vähitellen merenrannalta sisämaahan päin. Sitten matkustettuaan ylängön poikki he saapuivat Yukonille muutaman sadan mailin päähän sen suusta. Kulkien edelleen koillista kohti he kaarsivat Koyakukin, Tananan ja Minukin. Vasta sivuutettuaan Ison Mutkan Fort-Yukonin luona he Flotzin kautta jälleen lähtivät etelään päin.
Matka oli sangen vaivalloinen. Ury saattoi koko ajan Fortunea. Se ei viimeksimainittua ollenkaan kummastuttanut, olihan Ury ennen lähtöä sanonut, että hänellä oli Eaglessa liikeyrityksiä ja työmiehiä palveluksessaan. Eagle oli aivan matkan loppupäässä. Jo muutamia maileja lähempänä, Fort-Kudahissa, liehui Britannian lippu. Pian he sivuuttivat Dawsonin, Pellyn, Five-Fingerin, Windy Armin, Cariboo-Crossingin, Lindermanin, Chilcootin ja Dyean. Lähelle Eaglea, joka jäi heidän taakseen, he asettuivat yöksi. Se oli heidän viimeinen pysähdyspaikkansa. Siellä heidän piti erota. Seuraavana päivänä he nousivat varhain. Fortune tunsi mielensä keventyneen. Ympärillä tuntui kevään tulo. Aurinko oli taas näyttäytynyt. Päivät pitenivät. Kanadan alue oli jo aivan lähellä. Ja siellä odotti täydellinen vapaus. Päivä päivältä hän lähestymistään lähestyi suurta, vapaata maailmaa, joka oli niin houkuttelevan kaunis. Kuvaillen taivaankaaren värein tulevaa elämäänsä Fortune vihelteli erilaisia leikillisiä säveleitä. Ury valjasti koirat ja latoi tavarat rekiin. Kun kaikki oli valmiina ja Fortune kärsimättömänä odotteli lopullista lähtöhetkeä, heitti Ury äkkiä vielä muutamia pölkkyjä tuleen ja istahti uudelleen loimahtavien liekkien valoon.
"Oletteko kuullut koskaan Kuolleen Hevosen taipaleesta?" kysyi hän ja katsoi miettivästi Fortuneen, joka pudisti kieltäen päätään. Hän alkoi itsekseen tuntea harmia tämän odottamattoman viivytyksen johdosta.