"Joskus sattuu kohtaamaan olosuhteissa, jotka eivät sitten koskaan lähde mielestä", jatkoi Ury hiljaa ja hitaasti. "Kuolleen Hevosen taipaleella tapahtui minulle sellaista. Valkean Harjanteen yli kulku 97-luvulla oli omansa saattamaan jokaisen epätoivoon. Ei tämä tie ole turhaan saanut sellaista nimeä. Hevoset kuolivat kuin kärpäset ensi pakkasella. Pitkin matkaa Skagwaysta Bennetiin oli kasoittain hevosenraatoja. Hevoset kaatuilivat jyrkissä ahteissa, kuolivat korkeiden ylänköjen ruohon myrkyttäminä ja nääntyivät nälkään järvien selällä. Loput tuhoutuivat pitkällä matkalla; ne upposivat jokiin raskaine kuormineen tai ruhjoutuivat kiviä vasten; ne taittoivat jalkansa vuorten rotkoissa, katkaisivat selkärankansa pudotessaan varustuksineen rinnettä alas nurinniskoin; ne vajosivat hetteisiin, tukehtuivat liejuun, puhkoivat vatsansa soilla oksaisiin kantoihin. Pakottaen ne työhön äärimmäiseen uupumukseen asti ihmiset sitten ampuivat ne ja palasivat meren rannalle hankkimaan uusia. Kuolleen Hevosen taipaleella ihmisten sydämet joko särkyivät tai kovettuivat ja muuttuivat kiviksi. Tällä matkalla kohtasin ihmisen, joka oli kärsivällinen ja lempeä kuin Kristus. Hän oli kunnon ihminen. Pitäessään puolipäivälepoa hän päästeli hevosiltaan kuormat antaakseen niiden levätä. Hän maksoi viisikymmentä shillinkiä ja enemmänkin heinäsentneristä. Omilla peitteillään hän peitti hevosten satulan hiertämät selät. Toisilla nuo haavat kehittyivät hirvittäviksi; toiset antoivat hevosten pudotettuaan kenkänsä käydä kavionsa verestäville haavoille. Mutta hän käytti viimeisen dollarinsa kengännauloihin. Minä tiedän sen hyvin, sillä me nukuimme samalla tilalla, söimme samasta kattilasta ja olimme kuin läheiset veljet seuduilla, joilla muut kadottivat kaiken ihmishahmonsa ja kuolivat kirous huulillaan. Olipa hän kuinka väsynyt tahansa, oli hän aina valmis nousemaan ja korjaamaan satulavyötä tai helpottamaan liian kireää hihnaa. Useinkin ympärillämme tapahtuvat kauhunäytelmät saivat hänen silmänsä vettymään. Kallioiden yli kiivettäessä, jolloin eläinparkojen piti nousta takajaloilleen ja ojentaa etujalkansa eteenpäin, niinkuin kissat tekevät kynsiessään seinää, oli koko tie täynnä alas luisuneiden hevosten ruumiita. Ja tuossa löyhkäävässä hajussa, aina lempeänä ja säälivänä, auttaen vetoeläimiä vaikeimmissa kohdin, viipyi hän viimeiseen hetkeen saakka, kunnes koko seurue oli päässyt turvalliseen paikkaan. Ja kun joku eläinparka tarttui liejuun, pysäytti hän koko kulkueen, kunnes se oli saatu ylös. Sellaisina hetkinä häntä ei ollut hyvä häiritä. Perille tultuamme tahtoi eräs henkilö, joka oli jo tuhonnut viisikymmentä hevosta, ostaa hevosemme. Olimme siihen aikaan aivan pennittömät. Ja hän tarjosi meille viittätuhatta dollaria. Katsahdimme henkilöön, joka teki meille sellaisen tarjouksen, ja Oregonin itäosista tuotuihin hevosiimme, ja olimme jo vähällä suostua; mutta muistaen vuorenhuippujen myrkylliset ruohot ja kallioiden yli kiipeämisen ei mies, josta oli tullut veljeni, lausunut sanaakaan, vaan jakoi hevoset kahteen ryhmään — toiseen omansa, toiseen minun — ja katsahti minuun. Ymmärsimme toisemme. Minä ajoin hevoseni toiselle taholle, hän toiselle. Tarttuen pyssyihimme ammuimme ne ensimmäisestä viimeiseen, tuon ihmisen, joka oli tuhonnut puolen sataa hevosta, kiroillessa meitä täyttä kurkkua. Ja se mies, josta oli tullut veljeni Kuolleen Hevosen taipaleella…"
"Oli John Randolph", täydensi Fortune halveksuvasti.
Ury nyökäytti päätään ja sanoi: "Olen iloinen, että käsitätte minua."
"Olen valmis", vastasi Fortune, ja hänen kasvoilleen tuli entisen väsyneen huolestumisen ilme. "Mutta joutukaa vain."
Ury nousi.
"Olen koko ikäni uskonut Jumalaan. Uskon, että hän on oikeamielinen. Uskon, että hän katsellessaan meitä valitsee meistä jotkut tarkoituksiaan täyttämään. Ja uskon hänen haluavan, että minun käteni panee täytäntöön hänen tahtonsa. Uskon sen niin syvästi, että suostun taistelemaan kanssanne aivan samanlaisissa olosuhteissa, jotta hänen tuomionsa täyttyisi."
Fortunen sydän alkoi valtavasti sykähdellä hänen kuullessaan nuo sanat. Hänellä oli hyvin hämärä käsitys Uryn Jumalasta, mutta hän uskoi onneen, ja se ei ollut hänestä luopunut siitä yöstä alkaen, jolloin hän pakeni lumikenttää myöten merelle päin.
"Mutta meillähän on vain yksi revolveri", huomautti hän.
"Ammumme vuorotellen", lausui Ury tarkastaen asetta huolellisesti.
"Kortit ratkaiskoot, kuka alkaa; seitsemän korttia kummallekin."