"Sacre dame!" kirosi ranskalainen hiljaa pyyhkien verta haavoittuneesta kädestään ja katsellen maahan, missä penikka haukkoi henkeään kieritellen lumessa.
Leclair kääntyi John Hamliniin, joka oli Sixty Milen kauppa-aseman johtaja, ja sanoi: "Siinä on sisua! Mitä tahdotte siitä, monsieur? Häh? Mitä tahdotte? Minä ostan sen. Ostan paikalla!"
Juuri siksi, että tunsi penikkaa kohtaan sammumatonta vihaa, Leclair osti sen ja antoi sille häpeällisen nimen. Viisi vuotta he samoilivat yhdessä Pohjolaa, St. Michaelin ja Yukonin suun seuduilta Pellyn lähteille, vieläpä Peace-joelle, Athabascaan ja Isolle Orjajärvelle saakka. Ja he tulivat niin kuuluisiksi taipumattomasta ilkeydestään, että sellainen maine ei ole koskaan tullut koiran ja ihmisen osaksi.
"Äpärä" ei tuntenut isäänsä — siitä sen nimi — mutta John Hamlin tiesi, että sen isä oli ollut iso harmaa susi. Emä taas, jonka penikka hämärästi muisti, oli muriseva, pureksiva, likainen narttu, vankkaotsainen, leveärintainen, ilkeäsilmäinen, sitkeähenkinen kuin kissa, ja sillä oli ihmeelliset varastelun ja kaikenlaisen pahanteon lahjat. Uskoa sitä, luottaa siihen ei ollut ajateltavissakaan. Varma saattoi olla vain sen kavaluudesta; sen rakkausseikkailut metsässä olivat epäämättömänä todistuksena sen kurittomuudesta. Paljon pahaa ja paljon voimaa oli "Äpärän" vanhemmissa, ja kaiken sen peri penikka, liha heidän lihastaan ja luu heidän luustaan. Ja sitten ilmaantui Musta Leclair, otti armottomaan hoitoonsa penikan, joka juuri oli saanut elämän, ja muokkasi, masensi ja kiusasi sitä, kunnes se oli muuttunut kookkaaksi, vihaiseksi pedoksi, joka osasi juonitella ja aivan puhisi vihasta, — pedoksi, joka synkkänä ja kavalana muistutti paholaista. Kelpo isännän luona olisi "Äpärästä" kasvanut tavallinen työhön pystyvä vetokoira. Mutta sitä kohtasi kova onni. Leclair vain kehitti sen luontaisia pahoja vaistoja. "Äpärän" ja Leclairin tarina on kertomus sodasta, viisivuotisesta, ankarasta ja säälimättömästä sodasta, jota heidän ensimmäinen kohtaamisensa jo saattoi odottamaan. Alusta alkaen oli syy Leclairin, sillä hän vihasi tietoisesti ja ymmärryksellä, kun taas tuo pitkäkoipinen, kömpelö penikka vihasi sokeasti, vaistomaisesti ja umpimähkään. Alussa ei kohtelussa ollut tuota äärimmäistä, pirullista julmuutta — se tuli käytäntöön vasta myöhemmin — ainoastaan lyönnit ja petomainen raakuus. Sellaisen kohtelun seurauksia oli "Äpärän" revitty toinen korva. Vahingoittuneet lihakset eivät koskaan kasvaneet entiselleen, vaan korva riippui senjälkeen kuin riepu muistuttaen koiralle sen rääkkääjää. Eikä se muutenkaan unohtanut… Kun se vielä oli keskenkasvuinen, kapinoi se typerästi ja aina onnistumatta; mutta se kumminkin yhä pureskeli, koska se kuului sen luontoon. Vaikka se vinkui tuskasta piiskan- tai nuijaniskujen sadellessa, se kumminkin lopulta päätyi murinaan, joka ilmaisi uhkaa, kostonhalua ja koko sen sielussa piilevää katkeruutta, ja sai siitä joka kerta palkakseen lisätyn määrän potkuja ja lyöntejä. Mutta se oli elinvoimainen niinkuin äitinsäkin. Hengiltä ei sitä saanut millään. Se viihtyi kurjuudessaan, vahvistui nälissään ja kehitti tuossa kauheassa olemassaolon taistelussa itselleen erinomaisen ymmärryksen. Siinä yhtyi äidin kavaluus ja viha isän villiin rohkeuteen.
Kenties isältään se oli perinyt senkin tavan, ettei se koskaan valittanut. Se lakkasi vinkumasta sitä mukaa kuin sen jalat varttuivat; se kasvoi synkäksi ja vaiteliaaksi, nopeaksi ja äkilliseksi hyökkäyksissään. Solvauksiin se vastasi murinalla, lyönteihin puraisulla, ja välillä se irvisteli kuvaamattoman vihaisesti. Mutta milloinkaan, minkäänlaisilla kidutuksilla ei Leclair enää saanut sitä ulvomaan tuskasta tai pelosta. Sellainen itsepäisyys vain yllytti Leclairin kiukkua ja saattoi hänet turvautumaan häijyimpään julmuuteensa.
Kun Leclair antoi joka koiralle kalan kullekin, mutta "Äpärälle" vain puolet, ryösti se toisilta koirilta niiden ruoan. Se anasti ruokatavaroita varastopaikoista ja teki itsensä syypääksi tuhansiin varkaankepposiin, kunnes siitä tuli kaikkien koirien ja koiranomistajaan kauhu. Kun Leclair löi "Äpärää" ja silitteli Babettea, joka veti puolta huonommin, kaatoi "Äpärä" sen lumeen ja raateli niin sen takajalan, että Leclairin täytyi lopettaa eläinparka. Verisissä otteluissa toisten vetokoirain kanssa "Äpärä" voitti aina ja pakotti toiset kuuliaisuuteen asettuen niiden lainlaatijaksi kaikissa elämän kohdissa ja valvoen tarkkaan, että sen säätämiä lakeja noudatettiin.
Viiteen vuoteen se vain kerran kuuli ystävällisen sanan ja tunsi lempeän kädensilityksen, ja siksi se ei tätäkään ymmärtänyt. Se teki villin hyppäyksen ja puraisi. Lempeästi puhutellut ja silittänyt oli sitä Sunrisen lähetyssaarnaaja, joka vastatulleena ei tuntenut seudun tapoja; mutta senjälkeen ei hän puoleen vuoteen voinut kirjoittaa kirjeitä Valtoihin omaisilleen, ja Mc Questionin haavuri oli noudettava jäitse kahdensadan mailin päästä pelastamaan häntä verenmyrkytykseltä.
Sekä ihmiset että koirat katsoivat karsaasti "Äpärään", kun se osui heidän tielleen leiripaikoissa tai kauppa-asemilla. Ihmiset tervehdykseksi kohottivat jalkansa potkuun, koirat pörhistivät karvojaan ja näyttivät hampaitaan. Kerran joku potkaisi sitä jalallaan, mutta silloin "Äpärä" nopealla sudenotteella sulki leukapielensä kuin rautapuristimen kurittajansa pohkeen ympäri ja puri luuhun asti. Mies olisi tappanut koiran, jollei Musta Leclair olisi astunut väliin pahaenteisesti välähdyttäen silmiään ja paljastaen metsästyspuukkonsa. Tappaako "Äpärän?"… Sacre dame! Sen huvin Leclair tahtoi säästää itselleen. Joskus tuonnempana hän tekisi sen itse, tai sitten… No, ken tietää mitä tapahtuu. Joka tapauksessa se asia tulee kerran ratkaistuksi…
Isännästä ja koirasta oli tullut arvoitus toinen toiselleen. Jommankumman hengähdyskin oli uhka ja taisteluhaaste toiselle. Viha sitoi heidät lähemmin yhteen kuin rakkaus konsanaan olisi voinut. Leclair odotti päivää, jolloin hän saa "Äpärän" lopulta lannistumaan ja se vinkuen ryömii hänen jalkoihinsa. Ja "Äpärä"… Leclair tiesi, mitä koiralla oli mielessä ja oli sen usein lukenut tämän katseesta. Niin selvästi lukenut, että kun "Äpärä" sattui olemaan hänen selkänsä takana, hän tuontuostakin kääntyi katsomaan.
Toiset miehet kummastelivat, kun Leclair kieltäytyi ottamasta vastaan suuria summia, joita hänelle tarjottiin koirasta.