"Joka tapauksessahan te sen kerran otatte hengiltä ja jäätte silloin rahoitta ja koiratta", huomautti hänelle John Hamlin kerran, kun "Äpärä" Leclairin potkun jälkeen haukkoi ilmaa lumessa eikä kukaan voinut sanoa, olivatko sen kylkiluut vielä eheät, mutta ei myöskään tohtinut mennä lähemmäksi katsomaan.
"Se on minun asiani", vastasi Leclair kuivasti.
Ihmiset olivat ymmällä siitäkin, ettei "Äpärä" karannut. He eivät voineet käsittää sitä. Mutta Leclair ymmärsi. Hän oli elänyt kauan vapaudessa oman mielensä mukaan ja oppinut tajuamaan tuulen ja myrskyn ääniä, yön huokauksia, aamuruskon kuisketta ja päivän voimakkaita säveliä. Hän ikäänkuin kuuli ruohon kasvavan, mehun nousevan puihin ja silmikoiden aukeilevan. Hän tajusi elävien olentojen sanatonta puhetta: ansaan joutuneen kaniinin, synkän korpin, joka viuhtoi ilmaa siivillään, pöllön, joka kömpelösti lensi kuunvalossa, suden, joka hiipi harmaana varjona hämärän ja pimeän rajamailla. Hänelle "Äpärä" puhui täysin ymmärrettävää ja selvää kieltä. Hän käsitti hyvin, miks'ei "Äpärä" juossut tiehensä, ja se sai hänet tuontuostakin katsahtamaan yli olkansa.
"Äpärä" oli kamala nähdä, kun se raivostui, ja useamman kerran se oli hyökännyt Leclairin kimppuun tavoittaen häntä kurkusta, mutta aina se oli väristen kaatunut lumeen koirapiiskan varresta saamansa iskun huumaamana. Siitä se oppi odottamaan aikaansa. Kun se oli saavuttanut nuoruutensa täyden voiman ja kukoistuksen, tuntui siitä, että sen aika oli tullut. Sen rinta oli leveä, lihakset voimakkaat, kasvu tavallista kookkaampi, ja karvat kaulassa päästä lapaan asti olivat aina pystyssä: se oli puhdasverisen suden näköinen. Leclair nukkui peitteisiinsä kietoutuneena, kun "Äpärä" arveli sopivan ajan tulleen. Se hiipi hiljaa lähemmäksi, pää painettuna maahan ja eheä korva koholla, astuen äänettömästi kuin kissa. Se hengitti hiljaa, hyvin hiljaa ja kohottamatta päätään, kunnes se oli aivan isäntänsä vieressä. Siinä se pysähtyi ja katsahti paljaaseen häränkaulaan, joka oli päivettynyt ja kyhmyinen ja jossa tuntui nukkuvan tasainen ja syvä hengitys.
Tuo näky sai kuolan valumaan sen suusta: sillä hetkellä se muisti viallisen korvansa, lukemattomat lyönnit ja kärsimänsä kamalat vääryydet ja hyökkäsi ääntä päästämättä nukkuvan kimppuun.
Leclair heräsi tuntien kipua kurkussaan, johon koira oli iskenyt hampaansa, ja aivan kuin peto hän itsekin silmänräpäyksessä ymmärsi ja tajusi kaikki. Molemmin käsin hän tarttui "Apärän" kurkkuun ja kierittelihe peitteittensä alta vapaaksi heittäytyen koko painollaan koiran päälle. Mutta "Apärän" tuhannet esivanhemmatkaan eivät turhaan olleet riippuneet lukemattomien peurojen ja hirvien kurkussa ja kaataneet niitä maahan; näiden esivanhempain viisaus oli periytynyt sille. Kun Leclair koko ruumiinsa painolla heittäytyi sen päälle, kohotti se takajalkansa ja alkoi kynsiä vastustajansa rintaa ja vatsaa repien ja raastaen nahkaa ja lihaa. Ja kun se tunsi, että sen päällä lepäävän ruumis vavahti ja kohoutui, alkoi se nykiä ja raadella miehen kurkkua. Sen vetokumppanit ympäröivät heidät muristen, ja läähättävä, heikkenevä koira tunsi, että ne odottivat vain tilaisuutta saada repiä vihatun kumppaninsa. Mutta niistä ei nyt ollut kysymys, vaan miehestä, tuosta miehestä, joka puristi sitä, ja se potki ja kiemurteli niin kauan kuin sillä riitti voimia. Mutta Leclair likisti sitä molemmin käsin kurkusta, niin että sen hengitys salpautui, silmät pullistuivat ulos kuopistaan ja kävivät lasimaisiksi leukaperäin vähitellen hellittäessä otettaan, ja mustunut, turvonnut kieli tunkeutui sen suusta.
"Äh! Kas noin, senkin saatana", mutisi Leclair, kurkusta pursuavan veren tukkiessa hänen suunsa ja kitalakensa, ja heitti tajuttoman koiran luotaan.
Sitten Leclair kiroillen karkoitti toiset koirat, jotka aikoivat karata "Äpärän" kimppuun. Koirat hieman levittivät piiriään, mutta ajattelemattakaan asettua makuulle ne virkkuina istuivat takajaloillaan nuoleskellen suupieliään pörhössä karvoin.
"Äpärä" tointui pian isäntänsä äänen kuultuaan ja yritti nousta pystyyn heikoille, horjuville jaloilleen.
"Ähä, sinä lemmon sikiö", syljeskeli Leclair. "Vielä minä sinut opetan!
Nujerran sinut, pirulaisen!"