"No, nyt koira!" sanoi Webster Shaw, joka väliaikoina toimi kaivosinsinöörinä. "Järvi-Charley, sinun asiasi on panna sille naru kaulaan."
Leclair virnisteli. Järvi-Charley pani uuden mällin suuhunsa, teki toisen silmukan ja alkoi kiirehtimättä vanutella nuoraa kädessään. Kerran tai kahdesti hän keskeytti työnsä ajaakseen kasvoiltaan liian tunkeileviksi käyneitä sääskiä. Kaikki huitoivat pois sääskiä paitsi Leclair, jonka pään ympärille niitä oli kerääntynyt kokonainen pilvi. Yksinpä "Äpäräkin" loikoessaan pitkänään maassa karkoitti etukäpälillään noita kiusanhenkiä silmistään ja suupielistään.
Mutta Charleyn odottaessa, että koira kohottaisi päätään, kuului hiljaisen ilman halki heikko ääni ja näyttäytyi ihminen, joka käsiään heiluttaen juoksi heitä kohden Sunrisesta päin. Se oli kauppa-asiamies.
"Minulla on teille asiaa, pojat!" lausui hän hengästyneenä saavuttuaan heidän luokseen. — "Äsken juuri tulivat pikku Sandy ja Bernadotte", selitti hän saatuaan henkäistyksi. "Laskivat alempana rantaan tultuaan oikoteitä tänne. Muassaan toivat Majavan. Olivat löytäneet hänet ruuhesta saaren takaa, hänessä on kaksi kuulaa. Toinen intiaani oli ollut Klok-Kut, joka puukotti akkaansa ja pakeni."
"Kas niin. Enkö sitä sanonut?" huusi Leclair riemuiten. "Juuri hän!
Minä tiedän. Puhuin totta."
"Pitää opettaa noita kirotuita siwasheja", sanoi Webster Shaw. "Ne ovat lihonneet ja käyneet hävyttömiksi; pois niiltä on saatava kapinahalu. Lähtekää, pojat, otamme ja hirtämme Majavan toisille varoitukseksi. Siinä ohjelmamme! Mennään kuulemaan, mitä hänellä on sanottavaa puolustuksekseen."
"Hei, m'sieur", huusi Leclair, kun joukko hämärissä alkoi liikkua
Sunrisea kohti. "Tekeehän minunkin mieleni katsomaan näytelmää!"
"Ole huoletta, päästämme sinut irti palattuamme", huusi Webster Shaw olkansa yli. "Sill'aikaa ajattele pahoja tekojasi ja Salliman teitä. Se on sinulle hyödyksi, ja saat olla siitä kiitollinen."
Niinkuin kaikki uhkaaviin tilanteisiin tottuneet ovat terveitä hermoiltaan ja kärsivällisiä, niin osasi Leclairkin odottaa, toisin sanoen hän mukautui asemaansa. Ruumiillista rauhaa hän ei voinut tuntea, sillä kireälle tiukattu köysi pakotti hänet seisomaan aivan suorana. Jalkalihaksien vähänkin herpaantuessa likistyi teräväreunainen nuora hänen kaulaansa. Ruumiin jännitys aikaansai ankaria kipuja haavoittuneessa olassa. Alahuulensa hän työnsi eteenpäin ja suuntasi hengityksensä ylöspäin kasvojaan kohti varjellakseen silmiään sääskiltä. Mutta sittenkin oli hänen asemassaan hyviä puolia. Henkensä pelastuksen vuoksihan jo saattoi jotain kärsiä; sääli vain, ettei päässyt näkemään Majavan hirttämistä.
Näissä ajatuksissa hän askarteli, kunnes hänen katseensa sattumalta osui "Äpärään", joka makasi pitkänään maassa, pää käpälien välissä. Silloin Leclairin mietteet haihtuivat. Hän alkoi pitää tarkoin silmällä koiraa koettaen arvailla, nukkuiko se vai oliko valveilla. "Äpärän" kupeet nousivat ja laskivat tasaisesti, mutta Leclairista tuntui, kuin sen hengitys olisi käynyt hiukkasen nopeammaksi; hän tunsi nyt sen odotuksen ja jännityksen, mikä täytti koiran olemuksen ja oli täydellisen unen vastakohtana. Hän olisi ollut valmis antamaan koko löytönsä Sunrisessa varmuudesta, että koira nukkui, ja kerran, kun joku hänen jäsenensä naksahti, hän katsahti hätäisesti ja levottomasti "Äpärään" nähdäkseen liikahtiko se. Sillä kertaa se ei vielä liikkunut, mutta hetken päästä se nousi hitaasti ja laiskasti, venytellen ja katsahtaen tarkkaavasti ympärilleen.