Mutta eräänä lähipäivänä pysähtyi tiedonantokonttorin edustalle äkkiä koiravaljakko ja reestä hyppäsi Deveroux, hallituksen kuriiri.
"Kuollutko? Kuka sellaista on puhunut? Mokomasta leikinlaskusta mies sietäisi saada muutaman sivalluksen selkäänsä, jotta toisella kertaa varoisi päästämästä sellaisia valeita julkisuuteen."
Myöhemmästä keskustelusta selvisi, että piiripäällikkö Walliskin oli elossa; hän oli pysähtynyt Little Salmonsin luo. Mitä tulee O'Brieniin, niin hän palaa Dawsoniin heti vesien auettua. "Mutta kuinka hän on voinut sellaisia satuja kertoa!? Ei, kyllä hän sellaisesta sietää kelpo könistyksen."
Ja Dawsonissa syntyi taas kova hälinä. Kasarmin lippu liehui nyt yhtä korkealla kuin ennenkin. Bettlesin vaimo pesi naamansa ja pukeutui juhlavaatteisiinsa. Väestö vaati Montaine Kidin viipymätöntä karkoittamista. Hän kiiruhti noudattamaan heidän toivomustaan ja pakeni tapansa mukaan ensimmäisellä keksimällään valjakolla. Dawson huoahti helpotuksesta nähdessään hänen laskeutuvan alas Yukon-joelle ja toivoi hänelle täydellistä menestystä valitsemallaan paatuneen valehtelijan uralla. Mutta varastetun koiravaljakon omistaja huomasi pian tappionsa. Hän syöksyi päätäpahkaa valittamaan kapteeni Konstantinille, joka lähetti poliisin tavoittamaan Montaine Kidiä.
* * * * *
Jää Kidin koirien alla rysähteli ja ritisi, ja Circle Cityyn oli vielä melkolailla matkaa. Pitkää päivänaikaa hyväksensä käyttäen Montaine Kid läksi liikkeelle hyvin varhain ja pysähtyi yöleiriin vasta myöhään illalla. Ennenkuin joki avautuisi, pitäisi hänen jo olla Yhdysvaltojen rajan tuolla puolen; — hän ymmärsi hyvin, että hänen koirainsa omistaja ajoi häntä takaa. Yukon ärjyi ja paisui koettaen kaikin voimin särkeä puristavia kahleitaan. Suorinta tietä oli nyt aivan mahdoton matkustaa; piti tehdä suuria mutkia, sillä monin paikoin oli tie suistunut nopeasti kiitävän virran uomaan, samalla kuin jääpeite muualla alituiseen rysähdellen muodosti rakoja ja halkeamia. Kaikista näistä aukkopaikoista tulvi vesi jään pinnalle, ja kun Montaine Kid saapui puunhakkaajain majalle saaren yläpäähän, hänen koiransa kahlasivat niin syvässä vedessä, että ne pikemmin uivat kuin juoksivat Häntä vastaan saapuvat saaren asukkaat eivät näyttäneet olevan juuri hyvillään hänen tulostaan. Mutta heistä piittaamatta Montaine Kid alkoi riisua koiriaan ja valmistaa ateriaansa.
Donald ja Davy, puunhakkaajat, olivat oiva näyte täydellisestä soveltumattomuudesta niihin elämänehtoihin, joihin olivat joutuneet. Syntyneinä Kanadassa ja vietettyään koko ikänsä kaupungissa he olivat eräänä hulluuden hetkenä saaneet päähänsä jättää konttorityön ja lähteä etsimään onneaan Klondykesta. Koottuaan säästönsä he lähtivät matkalle. Mutta varsin pian he saivat tuta tämän seudun koko ankaruuden. Menetettyään kaikki säästönsä ja löytämättä minkäänlaista työnansiota he kokonaan masentuneina ja koti-ikävän valtaamina suostuivat hakkaamaan halkoja Tyynenmeren yhtiön laivoja varten, josta palkaksi oli luvattu vapaa matka kotia. Heidän täydellistä tietämättömyyttään jäidenlähdön takia mahdollisesti uhkaavista vaaroista osoitti tuon saaren valinta asemapaikaksi. Yksinpä Montaine Kidkin, joka ei koskaan ollut nähnyt suurten jokien aukenemista, silmäili rauhattomana ympärilleen luoden huolekkaita katseita kaukaista jokirantaa kohti, missä kalliot kohosivat korkeina muodostaen taatun turvapaikan koko Pohjolan jäitä vastaan. Aterioituaan itse ja syötettyään koiransa Montaine Kid sytytti piippunsa ja käveli ulkona päästäkseen paremmin paikasta selville. Tämän saaren samoin kuin muidenkin lähisaarten yläosa kohosi melkoisen korkealle. Sinne olivat Donald ja Davy rakentaneet majansa ja latoneet sen lähettyville kokonaisia halkovuoria. Etäisempi ranta oli melkein mailin matkan päässä. Saaren ja läheisemmän rannan välillä oli vain muutaman yardin levyinen uoma. Luotuaan hätäisen silmäyksen ympäristöön Montaine Kid päätti ottaa mukaansa koirat ja kiireimmän kautta ajaa karauttaa mantereelle. Mutta tarkempi katsaus osoitti hänelle tämän aikeen mahdottomuuden, — joen yläjuoksulta käsin kiiti alas nopea vesiryöppy. Alhaalla joki teki äkillisen käänteen länttä kohti, ja aivan keskellä sen mutkaa oli sokkelo pikku saaria.
"Siihen se jää takertuu", lausui hän itsekseen. Samassa ilmaantui joelle noin puoli tusinaa rekiä, jotka luultavasti olivat pyrkimässä alas Dawsoniin. Kylmässä vedessä kahlaten lähestyivät matkailijat saaren alaosaa. Joella kulku oli käynyt ei ainoastaan vaaralliseksi ja uhkarohkeaksi, vaan suorastaan mahdottomaksi. Suurella työllä ja vaivalla onnistui matkustajain päästä saaren rantaan. He lähtivät ylöspäin polkua, joka vei halonhakkaajain majalle. Muiden jäljessä laahusti avuttomana lumen kimalluksen sokaisema olento. Toiset astelivat rekiensä edellä. Enin osa heistä oli jokseenkin nuoria miehiä, mutta puettuja sangen kuluneihin vaatteisiin ja kasvot matkasta nääntynein piirtein. Montaine Kid muisti jossakin ennen jo kohdanneensa sentapaisia nuorukaisia ja ymmärsi heti, ettei hänellä juuri ollut mitään yhteistä heidän kanssaan.
"Sanokaas, millaisessa kunnossa tie Dawsoniin on nykyisin?" kysyi kähein äänin heidän johtajansa. Luotuaan ohimennen katseen Davyyn ja Donaldiin alkoi hän tähystää Kidiä. Kohtaus erämaassa ei tavallisesti ole muodollisuuksilla pilattu. Pian virisi yleinen keskustelu, kaikilta tahoilta alkoi sadella kertomuksia Ala- ja Ylämaan elämästä. Mutta pian tyhjeni tulijoiden uutisvarasto. He olivat viettäneet talven Minukissa, tuhat mailia Dawsonista, missä elämä yleensä on kaikista tapahtumista köyhää. Mutta Montaine Kid, joka äskettäin oli saapunut Suolaisen Veden rannoilta, tiesi kertoa paljonkin huvittavaa. Levittäen teltan kyselivät tulijat häneltä suuren maailman kuulumisia, maailman, josta he olivat olleet eristettyinä jo kokonaista kaksitoista kuukautta.
Äkkiä riehuvalta joelta kuului läpitunkeva ryske, joka karkoitti kaikki rannalle. Veden ulommainen osa kohosi, ja ylhäältä ja alhaalta puristuksiin joutunut jää koetti laajentaa rantojensa saarrosta. Monin paikoin näkyi uusia halkeamia, ja korvia huumaava räiske täytti ilman terävänä ja leikkaavana muistuttaen äkillistä ammunnan jyskettä, joka kirkkaana päivänä kuuluu taistelukentältä. Joen yläjuoksun puolelta kiiruhti kaksi miestä koiravaljakkoineen saarta kohti eheäksi jäänyttä jääsiltaa myöten. Samalla hetkellä kuin rannalla-olijat huomasivat heidät, sukelsi koirareki jo veteen ja liukui sen alla eteenpäin. Jää, jonka yli matkustajat juuri olivat kulkeneet, halkeili ja särkyi. Äskenmuodostuneista aukoista tulvi vettä, joka matkustajain vyötäisiin saakka nousten peitti näkyvistä reen ja veti pyörteisiinsä koirat. Hypähtäen reestä katkaisivat miehet nopein, oikealle ja vasemmalle tähdätyin veitsenviilloin koiria tiukkaavat valjaat antaakseen eläimille tilaisuuden pelastautua. Sitten he ryöppyävän veden ja räiskähteleväin jäälohkareiden välitse pyrkivät saarta kohti, josta rannalla-olijat, Montaine Kid etumaisena, riensivät hätäänjoutuneiden avuksi.