"Ei mitään erikoista", huomautti Kid kaikkein rauhallisimmalla äänellä. "Onpahan vain tarjoutunut oiva tilaisuus paholaiselle tehdä pilaa meistä. Näettekö tuon mutkan joen alajuoksussa? Sinne joki nyt vyöryttää miljoonia tonneja jäitä. Samoin tapahtuu joen yläjuoksun polvekkeessa. Sinnekin kasaantuu miljoonia tonneja. Yläpuolelta jää särkyy ensin, mutta alempi pato kestää vielä jonkun aikaa, ja sitten — pois alta!" — traagillisin kädenliikkein hän näytti, mikä tulisi saaren kohtaloksi. "Niin, miljoonia tonneja"… toisti hän mietteissään.
"Ja miten käy meidän halkojemme?" kysyi Davy.
Kid uudisti kädenliikkeensä.
"Mutta sehän on kokonaisten kuukausien työ", ulvoi Davy epätoivoisena. "Se on mahdotonta! Kuuletteko, mies, se on mahdotonta! Laskette leikkiä. No, sanokaa nyt itse, pelkkää leikkipuhettahan se vain oli teidän puoleltanne", rukoili hän. Mutta kun Kid kovaan ja terävään nauruun purskahtaen halveksivasti kääntyi hänestä, syöksyi Davy halkopinojensa kimppuun ja alkoi kiihkoissaan syytää puita alas jokeen.
"Donald, auta minua! Miks'et tule avukseni?" kirkui hän kuin vimmattu.
"Tämähän on kuukausien työ ja vapaa matka kotiseudulle."
Donald tarttui hänen käteensä ja ravisti sitä voimakkaasti, mutta Davy kiskaisi sen irti huutaen:
"Etkö kuullut sitä, ihminen? Miljoonat tonnit lakaisevat saarelta kaikki sen perustuksia myöten!"
"Rauhoitu ennen hieman", lausui Donald. "Olethan aivan järjiltäsi!"
Mutta Davy ryntäsi taas halkojen kimppuun. Donald palasi majaan ja koottuaan pienet säästöt, jotka olivat hänen ja Davyn yhteiset, meni saaren korkeimmalle kohdalle, missä solakoiden puunrunkojen keskeltä kohousi muita huomattavammaksi jättiläiskasvuinen petäjä.
Majan edustalla seisovat ihmiset kuulivat hänen kirveensä iskut ja hymyilivät ivallisesti. Greenwich läksi kiertämään saarta ja kertoi palattuaan, ettei heillä ollut mitään pakotietä avoinna, koska takimmaisen vuolteen yli oli mahdoton kulkea. Sokea minukkilainen viritti laulun, johon toiset heti yhtyivät: