Se onkohan mahdollista?
Ja onkohan moista kuultu?
Se, luulen, ei ole totta.
Ja onko se mahdollista?
"Jumalattomat!" ähkyi Davy kohottaen päätään ja katsahtaen vinojen auringonsäteiden valossa hyppiviin ihmisiin. "Näinköhän nyt menevät nuo kauniit halkovarastot?"
Tähän kuului vastaukseksi:
Se onkohan mahdollista?
Joen kohina taukosi äkkiä. Ylt'ympäri vallitsi kummallinen hiljaisuus. Rannoilta irtautunut jää kiiti nopeasti ja äänettömästi korkealle kohonneen veden pinnalla. Jättiläismäiset röykkiöt uivat parikymmentä jalkaa eteenpäin, mutta tarttuivat sitten niiden tielle osuvaan rantaan. Saaren alaosa joutui veden alle, ja kuohuva virta juoksi ponnistuksitta edelleen uomaansa pitkin. Mutta taas alkoi kuulua kohinaa. Koko saari vavahteli sen rantoihin ajautuvain jäiden iskuista. Suunnattomat, monen sadan tonnin painoiset lohkareet lensivät niiden puristuksesta ilmaan kuin herneenpuoliskot. Joella alkanut kamppailu synnytti niin valtavan pauhun, että miehet vaivoin saattoivat kuulla toistensa puhetta. Äkkiä sivu-uomasta tuleva kohina erottautui terävästi yleisestä pauhusta. Suunnaton jääteli, joka painollaan vavahdutti koko saarta, ajautui suoraan sen alaosaa kohti. Kiskaistuaan muutamia mäntyjä juurineen maasta se kierähti ympäri roiskuttaen kauas joen pohjasta keräämäänsä mutaa. Sitten se suuntausi suoraan majaa kohti leikaten matkallaan kuin suunnaton veitsi sekä rannan että puut. Se tuntui tuskin koskettavan majan nurkkausta, mutta paksut hirret hyppelivät kuin tikut ja koko rakennus pirstautui pieniksi paloiksi kuin leikkitalo.
"Kuukausien työ ja vapaa matka kotia", ulvoi Davy Montaine Kidin ja poliisin koettaessa kiskoa häntä halkopinojen luota.
"Kyllä te vielä kotia pääsette", huusi hänelle poliisi lingoten hänet turvallisempaan paikkaan.
Petäjän latvasta Donald näki, kuinka suunnaton jäälohkare pyyhkäisi matkallaan koko halkovaraston kiitäessään alas jokea. Aivan kuin tyytyväisenä hävitykseen laskeutui jäätelien täyttämä joki jälleen entiselle korkeudelleen hilliten melkoisesti vauhtiaan. Kohina hiljeni niin, että saarella-olijat saattoivat kuulla Donaldin sanatkin puunlatvasta hänen kiinnittäessään huomiota joen alajuoksuun. Niinkuin oli otaksuttu, alkoivat jäät patoutua ensin joen mutkassa olevien saarten luo; niitä kerääntyi sinne niin kosolta, että muodostui oikea sulku rannasta rantaan. Virran juoksu keskeytyi, ja löytämättä pääsyä alkoi vesi nousta. Koko saari oli pian veden alla, ja ihmiset kahlasivat polviaan myöten vedessä; koirat vei virta majaa kohti. Mutta sitten joki muuttui liikkumattomaksi, ei ollut huomattavissa enää nousua eikä laskuakaan.
Montaine Kid pudisti päätään.
"Jää patoutuu ylhäältäkin."