Tämä oli merkillinen, esihistoriallinen näytelmä. Etelässä olivat yhdeksännentoista vuosisadan viimeiset vuodet kulumassa; täällä oli vallalla alkuperäisihminen, luola-asukkaan varjo, jo unhottuneen muinaisuuden jäännös. Keltaisenruskeat susikoirat istuivat nahkapukuisten isäntäinsä välissä tai temmelsivät tanterella, veristävät silmät ja kuolaiset hampaat valkean loimossa loistaen. Metsä uinui haaveellisessa valossa. Valkoinen hiljaisuus lepäsi huurteisen metsän reunassa musertavan raskaana. Tähdet tanssivat suurin loimoin, kuten niiden tapa on kovan pakkasen aikana. Ja napaseudun henget levittivät viittansa liekehtiviä liepeitä taivasta kohti.
Mackenzie tunsi hämärästi tämän näytelmän villin suurenmoisuuden tähyillessään joukon kasvoja. Hän näki vastasyntyneen pienokaisen, joka imi äitinsä paljastettua rintaa. Pakkanen oli ankara — seitsemänkymmentä astetta Fahrenheitia. Hänen mieleensä johtuivat hänen oman rotunsa pehmeät naiset, ja hän hymyili jurosti. Kuitenkin hän oli tullut ilmoille jonkun sellaisen pehmeän naisen kohdusta, kuninkaallisin ominaisuuksin — perintö, mikä antoi hänelle ja hänen rodullensa herruuden maalla ja merillä, kaikissa vyöhykkeissä. Aivan yksin satakuntaa intiaania vastaan, napapiirin talven mailla, kaukana heimolaisistaan, hän tunsi alkuperäisvaistojensa kutsuvan, ja hän tunsi hurjaa vaaran hekumaa, taistelun hurmiota, halua voittaa taikka kuolla.
Laulu ja tanssi taukosivat, ja noita yltyi pitämään puhetta. Koko sekavan jumalaistaruston avulla hän muokkasi taitavasti kansansa herkkäuskoisuutta. Tapaus oli ylen tärkeä. Vastakohtana monille voimille, jotka ruumiillistuivat Variksessa ja Korpissa, hän esitti Mackenzien Sutena, joka esiintyy taistelevana ja hävittävänä voimana. Eivätkä ainoastaan henkiset voimat taistele, vaan taistelevat miehetkin keskenään, kukin sukumerkillään. He, intiaanit, olivat Yelchsin, kuulun Korpin, tulentuojan lapsia. Mackenzie sitävastoin oli Suden tai toisin sanoen paholaisen poika. Yritys solmia aselepo tässä ikuisessa taistelussa, naittaa tyttäriä veriviholliselle, oli suurin petos ja pyhyydenpilkka. Ei mikään sana ollut kyllin ruma Mackenzien, tuon katalan tunkeilijan ja Saatanan lähetin leimaamiseen. Tukahdutettu raakalaismurina kohosi rintojen syvyydestä hänen pitäessään puhettaan.
"Niin, veljeni, Yelchs on kaikkivaltias! Eikö hän antanut meille taivassyntyistä tulta, jotta voisimme lämmitellä? Eikö hän vetänyt aurinkoa, kuuta ja tähtiä vuoresta esille, jotta me voisimme nähdä? Eikö hän opettanut meitä taistelemaan nälän ja pakkasen pahoja henkiä vastaan? Mutta nyt Yelchs on vihastunut lapsiinsa: he ovat vähentyneet kouralliseksi, eikä hän tahdo auttaa heitä. Sillä he ovat unhottaneet hänet ja tehneet pahoja töitä ja poikenneet väärälle polulle ja ottaneet vihollisiansa majoihinsa istumaan tuliensa ääressä. Ja Korppi on murheissaan lastensa jumalattomuudesta; mutta kun he heräävät ja katuvat pahoja tekojansa, tahtoo hän tulla pimeydestä heitä puolustamaan. Oi veljet! Tulentuoja on kuiskannut sanat tietäjällenne; samat sanat pitää teidänkin kuulla. Ottakoot miehet nuoria naisia majoihinsa; karatkoot he Suden kurkkuun; olkoon heidän vihansa kuolematon! Silloin tulevat heidän naisensa hedelmällisiksi ja he lisääntyvät mahtavaksi kansaksi! Ja Korppi on johtava suurten isäin heimot pohjoisesta; ja he lyövät Sudet takaisin, kunnes ne ovat kuin viime vuoden leiritulet; ja jälleen he hallitsevat yli koko maan! Nämä ovat Yelchsin, Korpin sanat."
Tämä messiaallinen ennustus sai intiaanit hurjasti huutamaan ja he karkasivat pystyyn. Mackenzie veti peukalot kintaistaan ja odotti. Huudettiin "Kettua", eikä hälinästä tullut loppua, ennenkuin muuan nuori mies astui puhumaan.
"Veljet! Tietäjä on puhunut viisaasti. Sudet ovat ottaneet meidän naisemme, ja meidän miehemme ovat lapsettomia. Me olemme vähentyneet kouralliseksi. Sudet ovat ottaneet meidän lämpimät turkkimmekin ja antaneet kansalle pahoja henkiä, jotka asuvat pulloissa, ja vaatteita, jotka eivät ole tehdyt majavasta eikä ilveksestä, vaan ruohoista. Eivätkä ne ole lämpimiä, ja meidän miehemme kuolevat outoihin tauteihin. Minä, Kettu, en ole ottanut naista vaimokseni. Miksi en ole ottanut? Kaksi kertaa ovat neidot, joita olen aikonut, menneet Suden leireille. Nytkin olen kerännyt majavan, hirven ja peuran nahkoja, jotta voisin voittaa suosion Thling-Tinnen silmissä ja naida hänen tyttärensä Zarinskan. Mutta taaskin on tyttöni sitonut jalkoihinsa lumikengät ja on valmis polkemaan tietä Suden koirille pitkällä matkalla. Enkä minä puhu yksin omasta puolestani. Niinkuin minä olen tehnyt, niin myös Karhu. Hänkin on ollut halukas tulemaan Zarinskan lapsien isäksi, ja monta taljaa hän on parkinnut sitä varten. Minä puhun kaikkien niiden nuorten miesten puolesta, jotka ovat ilman vaimoa. Sudet ovat aina nälkäisiä. Aina he korjaavat parhaat palat saaliinjaossa. Korpit saavat tyytyä rippeisiin. Tuossa on Guykla!" hän huudahti tuimasti, osoittaen erästä naista, joka oli raajarikkoinen. "Hänen jalkansa ovat väärät, kuten koivukanootin kaaret. Hän ei voi koota puita eikä kantaa metsästäjäin riistaa. Haluavatko Sudet häntä?"
"Eivät, eivät!" ulvoivat hänen kumppaninsa.
"Ja tuossa on Mogri, jonka silmät pahahenki on vetänyt kieroon. Pienokaiset pelästyvät katsoessaan häneen, ja sanotaan itse harmaan karhunkin väistävän häntä. Pyytävätkö he häntä?"
Taas kajahti hurja suosionosoitus.
"Tuossa istuu Pischet. Hän ei ole kuullut sanojani. Eikä hän milloinkaan ole kuullut siskojen jokellusta, puolison ääntä eikä lasten leperrystä. Hän elää valkoisessa hiljaisuudessa. Välittävätkö Sudet hänestä? Eivät! Heidän on parhaat riistat, meidän rippeet. — Veljet, siitä on tehtävä loppu! Me emme saa enää päästää Susia pujahtamaan leiritulillemme. Aika on tullut!"