Revontulten leveä purppurainen ja keltaisenvihreä loimo räiskähti keskitaivaan poikki taivaanrannasta toiseen. Pää kenossa ja käsivarret ojentuen puhuja kohosi kiihtymyksensä huipulle.
"Katsokaa! Meidän isäimme henget ovat heränneet, ja tänä yönä tehdään suuria töitä."
Kettu astui takaisin joukkoon, ja toinen nuori mies työntyi hieman vaivalloisesti esiin toveriensa tuuppimana. Hän oli päätänsä pitempi toisia, ja hänen rintansa oli uhmaavasti paljastettu pakkaselle. Hän muutteli jalkojaan, sanat ontuivat hänen kielellään ja hänen oli vaikea puhua. Hänen kasvonsa olivat hirvittävän näköiset, sillä jollakin kauhealla iskulla oli niistä kerran melkein toinen puoli reväisty irti. Vihdoin hän iski nyrkillään rintaansa, joka kumisi kuin rumpu, ja hänen äänensä kohisi kuin valtameren tyrsky rannan luolissa.
"Minä olen Karhu — Hopeakärki ja Hopeakärjen poika! Jo silloin kun ääneni oli kuin tytön, minä tapoin ilveksiä, hirviä ja peuroja; kun ääneni soi kuin ahman, vaelsin yli Etelän vuorten ja tapoin kolme valkoista miestä Valkoisella virralla. Kun ääneni kaikui kuin myrsky, kohtasin paljaskuonoisen jääkarhun enkä antanut sille armoa."
Tässä hän pysähtyi, kädellään merkitsevästi pyyhkäisten hirvittäviä arpiaan.
"En ole kuin Kettu. Minun kieleni on kuin jäätynyt joki. Minä en voi pitää pitkiä puheita. Sanani ovat harvat. Kettu sanoo, että tänä yönä tehdään suuria töitä. Hyvä! Puhe juoksee hänen kieleltään kuin kevätpuro, mutta teoissa hän on heikompi. Tänä yönä taistelen minä Suden kanssa. Minä tapan hänet, ja Zarinska on istuva minun tulellani. Karhu on puhunut."
Vaikka kauhea meteli raivosi Mackenzien ympärillä, pysyi hän paikallaan. Ymmärtäen, kuinka hyödytön luodikko olisi käsikähmässä, hän veti molemmat revolverintupet auki ja veti kintaansa puoleksi pois, niin että hänen kätensä olivat valmiina. Hän tiesi, ettei ollut pelastumisen toivettakaan, jos intiaanit joukolla hyökkäävät, mutta sanansa mukaisesti hän valmistautui kuolemaan hammasta purren. Karhu hillitsi kuitenkin tovereitaan, lyöden takaisin hurjimmat hirvittävillä nyrkeillään. Kun meteli alkoi asettua, Mackenzie vilkaisi Zarinskaan. Tyttö oli komea nähdä, kun hän siinä seisoi etukumarassa lumikenkiensä varassa, huulet raollaan ja sieraimet laajoina kuin naarastiikeri hyppyyn valmiina. Halveksuen ja uhmaten hän katsoi mustilla silmillään heimonsa miehiä. Jännitys oli niin tavaton, ettei hän muistanut hengittääkään. Toisella kädellään hän painoi rintaansa ja toisella puristi lujasti koiraruoskan vartta, ollen aivan kuin kivettynyt. Mackenzien katse tuntui ikäänkuin vapauttavan hänet. Hänen lihastensa pingoitus laukesi, raskaasti huoaten hän suoristautui, ja hänen katseensa kertoi Mackenzielle enemmän kuin hellimmätkään sanat.
Thling-Tinne koetti puhua, mutta hänen kansansa hukutti hänen äänensä. Silloin Mackenzie astui esiin. Kettu aikoi päästää hurjan huudon, mutta Mackenzie hyökkäsi niin rajusti häntä kohti, että ääni tyrehtyi kurkkuun. Ketun pelästys aiheutti raikuvan naurun ja samalla se saattoi hänen toverinsa hieman rauhoittumaan, niin että Mackenzie voi saada puheensa kuuluville.
"Veljet! Valkoinen mies, jota te nimitätte Sudeksi, tuli joukkoonne rehellisin sanoin. Hän ei ole kuten eskimot, hän ei puhu valhetta. Hän saapui ystävänä, joka tahtoi olla veli. Mutta teidän nuoret miehenne ovat sanansa sanoneet ja nyt on suopeitten sanojen aika ohi. Ensiksi sanon teille, että tietäjällänne on ilkeä kieli ja että hän on väärä profeetta, sillä sanat, jotka hän puhui, eivät ole Tulentuojan sanoja. Hänen korvansa ovat kuurot Korpin äänelle, hän on omasta päästään puhunut ilkeät juonensa ja tehnyt teistä pilkkaa. Hänellä ei ole valtaa. Kun teidän oli pakko surmata ja syödä koiranne ja täyttää mahanne parkitsemattoman nahan palasilla ja mokkasiinisuikaleilla, kun vanhat miehet kuolivat ja vanhat naiset kuolivat ja pienokaiset kuolivat äitiensä kuivien rintojen ääressä, kun maa oli kolkko ja te näännyitte kuten lohet syksyllä, ja kun nälänhätä ahdisti teitä, tuottiko tietäjä metsästäjillenne saalista? Paniko tietäjä lihaa teidän vatsoihinne? Sanon vieläkin, ettei hänellä ole mitään valtaa. Näin! Minä syljen hänen kasvoihinsa!"
Vaikka hänen sanansa olivat pyhyyden herjausta, ei niistä noussut meteliä. Muutamat naiset olivat peloissaan, mutta miesten joukossa oli mieliala kuin ihmeen edellä. Kaikkien silmät kääntyivät näihin kahteen keskeiseen olentoon. Pappi tiesi tulleen ratkaisevan hetken, tunsi valtansa horjuvan, avasi suunsa manaukseen, mutta peräytyi Mackenzien esiintyöntyvän liikkeen, kohotetun nyrkin ja leimuavien silmien voimasta. Suden poika irvisti ja jatkoi: